Vuoden viimeinen

Alle kaksi ja puoli päivää on sitten tätä vuotta jäljellä. Kuten tossa videossakin jo mainitsin, mulla on ollut oikein onnistunut vuosi. Olen selvinnyt hyvin elämän asettamista haasteista, rohkaistunut ja vähän kasvanutkin ihmisenä. Olen laittanut itseni likoon. Aloin tässä miettimään, että mitäköhän mä mahdoin luvata viime uutena vuotena ja toteutinko mä sen lupauksen vuoden aikana. Ensi vuodeksihan olen luvannut unohtaa ennakkoluulot ja ottaa asiat vastaan enemmän semmosina ne kun on. Meitsissähän kun on vähän tuota kontrollintarvetta vaikka muille jakaa.

Jouluna ei taaskaan tapahtunut mitään ihmeellistä, ainoa ero vaan oli ettei pikkuveli ollut ympyröissä kun se luuhaa siellä rapakon takana. Muhun iski pikkanen hysteria kun tajusin, että ensi vuonna mä olen se joka on poissa. Jouluruokaakin piti syödä ihan antaumuksella, sukulaisten mukaan seuraava jouluateria tulisi olemaan akselilla koira-käärme-rotta. Lieköhän nyt ihan noin... Anyways, sain kivoja lahjoja (ja enemmän ku edes odotin) ja sain harrastella rakkaita perinteitäni sydämen kyllyydestä. Mitä muutakaan sitä joululta toivoisi.

Tapaninpäivänä palattiin kotiin isovanhemmilta ja aloin tietty heti pilaamaan joulurauhani järkkäämällä kaikenlaista hommaa tähän välipäiville. Oon oikea stressaamisen maailmanmestari ja siksi haluan hoitaa kaikki mahdollisesti stressaavat asiat pois alta, ja siks varasin heti tiistaille lääkäriajan, jossa täytettii terveystodistus sitä vapaaehtoistyötä varten. Siinä missä mun hössöttämisestä on yleensä lähinnä haittaa (verenpainekin merkittiin vähän liian korkeeks koska mua hermostuttaa lääkärissä) niin tällä kertaa siitä oli oikeastaan hyötyä: lekuri merkkasi ekaksi, että mun jäykkäkouristus- ja kurkkumätärokotukset olis vuosikausia sitten vanhentuneita. Meitsihän alkoi tietysti stressaamaan että pitääkö nyt käydä uusimassa ja oh god oonko kulkenu täällä huoletta vailla sairastumisriskeistä. Lääkäripä katto mun rokotustodistusta uudellee ja totesi sitten että oli katsonut väärin ja mut oli rokotettu uudestaan 2004. Ou jes! Nyt mun ahdistumisen kohde on se, että tarvinko rokotuksen Japanin aivokuumetta vastaan: toisaalta Soulissa asuva citykissa ei ole järin suuren uhkan alla, mutta mistäs sitä tietää jos mut raahataan johonkin landelle lomailemaan. No, kysyn asiaa samalla kun käyn pistäyttämässä hepatiittirokotukset.

Olen kanssa funtsinut tämän blogin kohtaloa sitten kun elokuun ekana päivänä ruhoni sinne Kornulandiaan raahaan. Tämä blogi luultavasti jää hiatukselle ja aloitan tilalle toisen, vaikka vähän kliseistä meininkiä se onkin. Syy tähän on lähinnä se, että halaun kokeilla vähän toisenlaista, hallitumpaa tyyliä bloginpidossa. Tämä kun on vähän kategoriassa "sekametelisoppa elämättömästä elämästä". Lisäksi järjestö yleensä linkittää parin vapaaehtoisen blogit sivuillaan, ja koska saatan olla ainoa Aasiaan lähtijä koko poppoosta, saatetaan muakin vähän kuin pyytää bloggailemaan heidän "nimissään". Etenkin kun olen vähän vastarannankiiski siinäkin mielessä, että valtaosa vapaaehtoisista menee kehitysmaihin siinä missä meikäprinsessa himmailee yhdessä maailman kehittyneimmistä maissa... Ja muutenkin haluaisin vaihtoajan blogin olevan helposti lähestyttävä, että sitä voisi esimerkiksi tutut ja sukulaisetkin lukea.

No mutta, ei mulla muuta kun että oikein hyvää ja menestyksekästä vuotta 2012! Mä en vielä tiedä miten vuodenvaihteen ajattelin viettää, Paula on vähän uhitellut ilmaantuvansa aattona tänne, ja mua on houkuteltu kaitsemaan mummin ja serkkujenkin perään, ja oishan sitä perinteiset tuttujen uudenvuodenjuhlatkin... No, ihan kiva, yleensä mulla kun on edessäni nimenomaan vaihtoehtojen puute.

Jossain varmaan on jo JOULU

Aatonaatto. Ulkona ei ole lunta, mutta koristeltiin koti ja kuusi tänään, syötiin puuroa ja kinkkua illalliseksi ja kohta mun pitäisi paketoida loputkin lahjat, kyllä mulla on ainakin aika jouluinen fiilis. Kuvitella, että viime joulustakin on jo vuosi! Mutta tänä vuonna mun pitää nauttia joulusta kahden vuoden edestä, sillä vaikka Koreassa todennäkösesti päädyn kristittyyn isäntäperheeseen (vastaanottava järjestö siellä on NMKY) niin heikäläisten käsitys joulusta on luultavasti aika erilainen kuin meillä (kuulemma siellä kategoriassa juhlat-joita-ei-ole-suunnattu-forever-alone-ihmisille). No, onpahan ainakin syy ahtaa ruokaa sisuksiin oikein olan takaa.

Mutta pitemmittä puheitta: oikein ihanaa joulua teille kaikille! Olettehan olleet kilttejä? Jos ette ole, niin tiedätte kai mitä heille tapahtuu:

 Joulupukilla ei ole naamarajaa, jos et ole kiltti niin sukka pysyy tyhjänä! Key ei edes peittele pettymystään... Voin muuten paljastaa mun uuden vuoden lupauksen nyt tässä: Lupaan olla vähemmän tekopyhä. Vaan mitä vetoa että aloitan ensi vuoden dissaamalla jotain ja syön sanani jälleen kerran...

Ja tälleen lopuksi, I'm telling you, joulupukin oottaminen on niin mennyt juttu. Tosi kovikset odottavat oven taakse jouluTIIKERIÄ

Hyvää hyvää joulua kaikille ihanille! Syökää hyvin ja nukkukaa hyvin ja nauttikaa joulun rauhasta ja taiasta!

To be honest, SM Entertainment, I'm not very impressed + joulutervehdys

Ihmisellä ei voi olla kovin montaa murhetta jos hän valittaa ainoastaan säästä tai tekee videoita näinkin maailmaa mullistavista aiheista...

"Jouluinen" vlog tähän väliin, olen pahoillani että edelleen webkameralaadulla, tosin mun lärvin tapauksessa huonompi kuvanlaatu on ehkä kuitenkin ihan paikallaan. Ja ei muuten taida olla eka kerta kun jätän kameran liian alas ja kuvakulmasta tulee tosi "imarteleva". No, ainakin videon pituus on tällä kertaa ihan siedettävä.


asawefgg by Kara0kara

MHV © Nekku, Lazy Dynamite

There's only one thing I truly wish

Tai no pari... Sain taas kerran kuulla, kuinka mun joululahjalista on liian lyhyt ja puutteellinen. Lahjojen keksiminen on tosi vaikeaa, koska en osaa toivoa mitään, mitä en varsinaisesti tarvi, ja kaiken lisäks oon jo niin vanha etten edes odota saavani hirveästi lahjoja. Silti urputus vaan jatkuu! No, päätinpä sitten omistaa muutaman joululahjatoiveen muille tahoille kuin omalle lähipiirilleni (Joulupukkihan voisi toimia tässä jonkinlaisena välikätenä, äijällähän kun tunnetusti on taikavoimia. Mä olen ollut tosi kiltti tänä vuonna joten jonkin näistä sopis toteutuakin)

Pokémon-animen maahantuojat:
Pokémonin ekat tuottikset DVD:llä joihin saa suomidubin (Amerikassakin on, niin miksei meillä voi olla?)

SM Entertainment:
Minhon ja Onewin duoprojekti (Sorry SHINee, ootte oikein messevä ryhmänä mutta on olemassa jaloja tavoitteita joiden vuoksi on tehtävä uhrauksia.)

Kaikki ihmiset:
Maailmanrauha (Klassikko, joka ei tarvitse selityksiä, eihän?)

Musiikkiteollisuus:
Hyvää musiikkia koko vuoden tarpeiksi (Tämä vuosi on ollut loistava, olkoon ensi vuosi vielä parempi!)

Minä itse:
Vähemmän hössöttämistä ja enemmän järjenkäyttöä (Nämä tulevat todella tarpeisiin.)

ETTÄ TÄMMÖSTÄ. Vanhemmilta olen toivonut vaan Johanna Kurkelan kokoelmalevyä ja jalka- ja käsirasvaa (Äiti: Vai että Johanna Kurkela, mä en ees tietäis koko mimmiä ellei se olis ollu yhessä ohjelmassa... Ja eiks meil oo jalka- ja käsirasvaa kotonaki?). Ja ehkä vähän myös George, Gina & Lucy -merkkistä laukkua.

Laitetaan loppuun vähän musiikkia:


HOH ton hemmon viikset. Ei mutta, me kuunneltii tätä muinaskreikan tunnilla, tää on siis Bysantista peräsin oleva joululaulu ja musta tää oli jotenkin tosi nätti...


SM Entertainmentin tyypit, jos mä en ihan oikeasti kuule tästä Minho&Onew -duoprojektin versiota ensi vuonna ku teen jouluostoksia niin turha tulla mulle itkemään kub teidän päärakennuksessa syttyy tulipalo "vahingossa"... Ei muuten ole ainoa kana kynittävänä mun ja SM:n välillä, palaan asiaan myöhemmin.


Tätä parempaa joulubiisiä EI OLE. Oon suunnitellut että voisin tehä jouluficin tän pohjalta, ois niin mun tyylistä kirjottaa joulunaki stooreja jotka päättyy suruun ja kyyneliin.

FANIUDEN OIKUT: RPS:n kaksi maailmaa

Tästä lähtien aion merkitä nämä faniutta ja sen olemusta käsittelevät tekstit otsikossa tagilla FANIUDEN OIKUT. Luulen ja uskon, että valtaosa tänne eksyvistä ei jaksa lukea tätä täysin epävakavaa ja harrastepohjaista pohdiskelua faniuden koukeroista, joten on kaiketi parasta varoittaa siitä jo otsikossa. Haluan kuitenkin uskotella itselleni, että täällä saattaa joskus vierailla joku, jota kiinnostaa tällainen "faniuden ruumiinavaus" samalla tavalla kuin minua, ja sen vuoksi nämä epätoivoisesti tänne edes julkaisen :D 

Yliopistoni vessan seinään oli joku kirjoittanut: "Mitä on RPS?" Kysymykseen oli ystävällisesti vastattu, että RPS tarkoittaa termiä real person slash, joka siis asiasta tietymättömille tiedoksi on oikeiden ihmisten välille kuviteltu suhde, ja slashin tapauksessa homoseksuaalisen sellaisen. Itse olen vasta viime aikoina ymmärtänyt RPS:iin liittyvän yhteisöllisyyden ja myöskin pohtinut sen ympärillä liittyviä ongelmia, erityisesti kontekstin hahmottamiseen liittyen.

RPS ja koko "real person shipping" on suoraan perillinen fiktiivisistä maailmoista, kuten tv-sarjoista ja sarjakuvista, periytyvälle fanikulttuurille. Koska ns. "shipping", suomalaisittain käännettynä yleensä "parittaminen" (eli kahden henkilön mieltäminen pariksi) on fanituksen tärkeimpiä muotoja, kuuluvat tähän liittyvät keskustelut olennaisena osana fanittamiseen. Fiktiivisten maailmojen puitteissa voidaan helposti käydä keskusteluja siitä, mikä paritus on kaikista "todenmukaisin" asianomaisessa maailmassa. Mielenkiintoista kuitenkin on, että nämä samat keskustelut toistuvat myös RPS:n kohdalla, vaikka konteksti on täysin erilainen.

Koska Minho/Onew (vastaisuudessa OnHo) ei saa ikinä tarpeeksi rakkautta, nostan sen nyt tekstissä esimerkiksi. Toisinaan törmää siihen, kuinka joku a) kysyy mitä järkeä koko OnHossa on tai b) perustelee mikä järki on hänen mielestään OnHossa. Tällainen saa minut ihan hämmennyksiin, sillä mielestäni ajatus siitä, että tuo "järki" pitäisi olla perusteltavissa, on lähtökohtaisesti epärelevantti. Jos kyse olisi fiktiivisistä henkilöistä, järkevyydestä keskusteleminen saattaisi hyvinkin olla merkityksellistä. Mutta kun kyse on nyt ihan oikeista ihmisistä!

RPS-paritusten varsinainen konteksti on todellinen maailma. Tämä maailma, missä me itsekin elämme ja hengitämme. Todellinen maailma ja jonkun henkilön luoma fiktiivinen maailma ovat laadullisesti täysin erilaisia. Fiktiivisessä maailmassa kausaalisuus on yleensä varsin korostunut ja asiat eivät tavallisesti tapahdu ns. ilman syytä, koska silloin tarinan (johon maailma liittyy) logiikka kärsisi. Tulevia tapahtumia voidana yleensä jossain määrin ennustaa menneiden tapahtumien perusteella, ja fiktiivisessä maailmassa kaikki osat toimivat kitkattomassa yhteydessä toisiinsa, koska koko systeemi on ihmismielen tulos. Tämän korostetun determinismin vuoksi fiktiivisessä kontekstissa voidaan paritusten "toteutumismahdollisuuksista" keskustella ja niitä voidaan arvioida.

Mutta todellinen maailma ei toimi näin. Me elämme sattuman armoilla (tai vähintäänkin kuvittelemme elävämme) ja siinä missä asioiden tilasta voidaan saada tietoa, ei voida olla varmoja, miten ne vaikuttavat tuleviin tapahtumiin. Lisäksi tietomme oikeista ihmisistä ovat hyvinkin rajalliset, varsinkin kun kyse on henkilöistä, joita emme ole koskaan tavanneet. Lisäksi RPS:issä on otettava huomioon myös muut tekijät. SHINeen kohdalla voidaan esimerkiksi nostaa esiin sellaisia asioita, kuten se, että homoseksuaalit ovat vähemmistö (biologinen fakta) ja korealaisessa kulttuurissa homot ovat tabu. Nämä ovat erittäin huomionarvoisia asioita, kun arvioimme parituksien toteutumismahdollisuuksia todellisen maailman puitteissa.

Kun pohdimme sekä maailmasta että SHINeestä saatavaa tietoa (ja eritoten sen puutetta), on mielestäni varsin välttämätöntä tulla siihen lopputulokseen, että kaikki SHINee-paritukset ovat tasan yhtä epärealistisia. Näin ollen, kahden parituksen vertailu ja niiden järkevyydestä keskustelu on mahdotonta (tai ainakin turhaa), koska meillä ei yksinkertaisesti ole faktoja, joilla voisimme perustella mielipiteemme tyydyttävästi. Myönnettäköön, esimerkiksi fanipalvelun määrää voidaan vertailla, tai voidaan jopa mahdollisesti yrittää arvioida ketkä kaksi jäsentä ovat läheisimpiä keskenään, mutta ensimmäinen pointti on paritusten "ytimen" kannalta epärelevantti (koska fanipalvelu on show'ta) ja toiseen pointtiin liittyvät arviot ovat jokseenkin spekulatiivisia ja myöskin omalta osaltaan irrallisia paritusten varsinaisesta ideasta.

Mutta vaikka SHINee-paritusten epärationaalisuus on ilmiselvää, niin miksi niistä silti keskustellaan, miksi niihin yritetään väen vängällä saada jokin järki? Ymmärtääkseni tämän olen itse joutunut hahmottelemaan ikään kuin kaksi toisistaan erotettua tasoa: tämän oikean maailman, missä me olemme, ja "SHINee-maailman", teoreettisen ja yksilökohtaisen fiktiivisen maailman, joka jäsentyy osin todellisesta maailmasta tulevien ideoiden kautta ja osin fanin oman mielukuvituksen kanssa. Kun todellisessa maailmassa SHINeen musiikkivideo "Amigo" ja heidän osallistumisensa ohjelmaan "Hello Baby" ovat vain yksittäisiä akteja, SHINee-maailmassa ne muodostavat loogisen jatkumon. Näin ollen SHINee-maailma on itseasiassa se, missä parituksen saavat toimivan kontekstin, missä tuuli nousee niiden siipien alle ja ne muuttuvat häviäviän pienistä todennäköisyysprosenteista eläviksi ja elinvoimaisiksi osiksi (SHINee-)maailmaa.

Tämä teoreettinen SHINee-maailma on kuitenkin parituksen kontekstina erittäin, erittäin ongelmallinen, vähintäänkin siksi, että se on monilta kriittisiltä kohdiltaan täysin yksilön mielen sisäinen. Edes todellisen maailman ja SHINee-maailman suhde ei ole yksiselitteinen. Ihmiset nimittäin hahmottelevat todellisessa maailmassa esiintyvät ilmiöt SHINee-maailmaan eri tavoin. Eräänlaisena "standardina" voitaisiin pitää seuravaa [esimerkkinä toimiikin yhtäkkiä Taemin, koska johdonmukaisuus on luusereille]

Tiedätte varmaan Disneyn TV-ohjelman Hannah Montana, jossa teinityttö Miley Cyrus ottaa toisinaan idoli Hannah Montanan roolin? Itse uskon, että tämä asia toimii näin jossain määrin jokaisen julkkiksen kohdalla. Esiintyessään musiikkivideossa, lehtikuvassa tai haastattelussa julkkis on lähtökohtaisesti eri ihminen kuin mikä hän "todella on", eräänlainen roolihahmo, ja ihmiset myös saattavat mieltää nämä kaksi tapaa "eri henkilöiksi". Tässä kaaviossa "Lee Taemin" edustaa Taeminin sitä osaa, josta meillä ei ole minkäänlaista tietoa, "todellista Taeminia" (kuvan röpelöinen kehystys edustaa ns. tietämättömyyden verhoa), ja SHINeen Taemin hänen julkisuuspersoonaansa. Tässä mallissa näemme, että SHINeen Taemin heijastuu fanin mielessä SHINee-maailmaan, ja näin hänestä syntyy jonkinlainen ideaalinen kuva, joka sekoittuu osin fanin muiden käsityksen ja mielikuvituksen kanssa. Oikeasti ero SHINee-maailman Taeminin, oikean maailman SHINee-Taeminin ja Lee Taeminin välillä pitäisi olla selkeä. Mutta elämäpä ei aina toimi näin. Seuraavaksi esittelen oman tapani nähdä asian:  

Tämä tuntuu aina hassulta sanoa ääneen, mutta minä en ihan totta miellä julkisuuden henkilöitä oikeina ihmisinä. Minä näen heidät ainoastaan musiikkivideoissa ja haastatteluissa hyppivinä hahmoina, joita ei kameroiden ulkopuolella yksinkertaisesti ole olemassa. Vaikka tiedän, että he ovat oikeita ihmisiä, on ajatus heistä samanlaisina kuin minä tai naapurin Pertti vain minulle yksinkertaisesti absurdi. Voisi siis sanoa, että tiedän heidän olevan olemassa, mutta en usko sitä. Lee Taeminin henkilö muuttuu tässä merkityksettömäksi, on vain SHINee Taemin ja hän ei ole todellinen. Minä en siis oikeastaan miellä "todellista maailmaa" ollenkaan SHINeen kontekstina, eikä heistä puhuminen tämän maailman puitteissa ole minusta relevanttia.

Edellä mainitun vuoksi hämmennyin suuresti, kun minulle selvisi, että jotkut  fanit eivät miellä parituksia vain ideaalisen SHINee-fantasiamaailman asioiksi, vaan he uskovat niiden (jossain määrin) koskevan ihan samalla tavalla reaalista maailmaa. Heidän käsityksenä SHINee-maailmasta ja oikeasta maailmasta on siis jollain tasolla päällekkäinen.

Tällaisen ajattelumallin mukaan SHINeen Taeminin toiminnasta ja olemuksesta on - fanin mielikuvituksen kautta - saatu jotain, joka koskee myös julkisuuskuvan takana olevaa Lee Taeminia. Tämä ajattelu oikeastaan edellyttää, että ei edes ole Lee Taeminia eli asioita joita emme SHINeen Taeminista tiedä, vaan "what you see is what you get".

Pelkästään siis SHINee-maailman ja todellisen maailman välinen suhde voidaan käsittää lukuisilla eri tavoilla, ja jo se luo ongelmia fanien väliseen RPS-keskusteluun. Lisäksi taustalla vaikuttaa se, mistä kirjoitin jo viime tekstissä: jokaisen fanin SHINee-maailma on yksilöllinen, hänen oman mielensä ja kokemustensa muovaama. Kun sitten yritämme keskustella SHINee-asioista sijoittamalla ne sinne päänsisäisen SHINee-maailmamme kontekstiin, lienee kai ilmiselvää, että tuloksena on vain itkua ja hampaiden kiristelyä. Ja ärsyttäviä kysymyksiä.

Vielä palataksemme siihen OnHoon. Tämä teksti on perustelu sille, miksi minun ei tarvitse perustella, miksi pidän OnHosta enemmän kuin vaikka JongKeystä. Jos puhumme parituksista oikeassa maailmassa, voin yksinkertaisesti todeta, ettei ole mitään, millä voisi todistaa, että JongKey on "todellisempi" kuin OnHo, koska me emme pysty näkemään kaiken sen imagosiperryksen taakse, oikeisiin ihmisiin. Ja jos otamme kontekstiksi SHINee-maailman, ilmoittaisin vain, että "everything is OnHo and nothing hurts" eikä keskustelukumppanini voisi millään ymmärtää juttujani, koska hänen SHINee-maailmansa on aivan erilainen kuin minun omani! Tiivistäen, kummankin kontekstin varjossa perustelu on sekä turha että mahdoton. Ja tämä koskee yleensäkin hyvin suurelta osin real person shippingiä.

Kun puhumme RPS-parituksista tässä maailmassa, tavoittelemme jotain, joka koskee julkisuuden henkilöiden takana olevia ihmisiä. Mutta unohtaessamme tämän maailman puhumme ainoastaan siitä, mikä tapahtuu kuvitteellisella tasolla, meidän mielemme sisällä. Välillä on juopa, ja on oikeastaan aika karkeaa, ettei RPS:n sisällä yleensä tehdä minkäänlaista erottelua näiden kahden "parittamisen laadun" välillä. Tämä johtaa vain sekaannukseen ja niihin "miksi sä fanitat paritusta X" -keskusteluihin. Toki nämä kaksi muotoa esiintyvät toisinaan yhteen kietoutuneena (itseasiassa "ykköstyypin" fanitus ei käytännössä koskaan ilmene puhtaasti sellaisenaan, vaan siihen liittyy aina kuvitteellinen taso), mutta siltikin niiden välinen ero olisi tärkeä huomata.

Omasta mielestäni RPS on tietyllä tasolla reformin tarpeessa, ja fanien pitäisi kiinnittää enemmän huomiota paritustensa kontekstiin ennen kuin lähtevät kyselemään, miksi joku pitää siitä-ja-siitä. Ylipäätäänkin pyrkimys rationalisoida RPS on mielestäni koko systeemin halventamista. Emme me fanita homoparituksiamme välttämättä sen takia, että näkisimme niissä jotain järkeä tai yhteensopivuutta! Lisäksi perusteluyritykset antavat minun näkökulmastani helposti väärän kuvan koko RPS-fanituksen ytimestä. Minulle RPS on puhtaimmillaan sitä, että haluamme uskoa siihen sisäiseen SHINee-maailmaamme, välittämättä siitä, miten asiat "oikeasti" ovat.

Eihän

Sup? Meikäläinen odottelee jo ihan intopiukeena koska ensi viikolla alkaa mun joululoma ja ohhh aion tehdä silloin kaikkea mitä en koskaan muulloin ehi tehä (kunnianhimoiset suunnitelmat, kyllä vaan!) ja ehdin alkaa valmistautumaan joulunviettoon hyvissä ajoin! No, eka pitää selvitä kahesta tentistä (uskontotiede yöökkk), ja sit pääsee hyvällä omatunnolla velttoilemaan kokonaiseksi kuukaudeksi! Että repikää siitä te, joilla joululoma alkaa vasta 22. päivä. U MAD?

Viime perjantaina kävin synttärieni kunniaksi katsomassa tietokoneanimaatioelokuvan Artturi Joulu - Joulupukin poika, josta olin innostunut ihan hirveästi trailerin perusteella. Ja ei kuulkaa ollut pettymys! Olen jo ihan vihainen että mokoma ilmestyy Blu-ray:lle vasta ensi jouluna, onneksi Paula on lupautunut seuralaiseksi niin voidana käydä katsomassa kyseinen raina toistamiseenkin. Olen muuten huomannut itsessäni kiinnostavan eron moniin muihin oman ikäisiini animaationrakastajiin: pidän pääasiallisesti enemmän 3d-tietokoneanimaatiosta kuin "klassisista piirretyistä". Lähtökohtaisesti minusta on kyllä väärin ylipäätään vertailla piirrettyä ja 3d-animaatiota, sillä ne eroavat toisistaan muutenkin kuin vain tekniikaltaan. Itseeni tietokonetekniikalla toteutetut vetoavat enemmän, koska ne ovat mielestäni yleensä modernimpia ja nokkelampia kuin yleensä nostalgiaan pyrkivät piirretyt.

Tämä viikko on tuntunut ihan kummalta, syynä mitä luultavimmin maanantain ja tiistain vapaapäivät. Maanantaina kävin lukiokaverini ylioppilasjuhlissa, ja illalla kävimme hänen ja parin hänen ystävänsä kanssa syömässäkin. Oli todella mukavaa, mun pitäisi oikeasti liikkua enemmän ihmisten ilmoilla! Itsenäisyyspäivä suju kyllä varsin epäisänmaallisissa merkeissä, no ainakin päivällisellä taustalla soi Finlandia...

Tosta ihmisten ilmoita puheenollen, torstaina kävin henkistä taistelua siitä, meinisinkö tiedekuntayhdistyksen puurojuhlaan sosialisoimaan vaiko kotiin kirjoittamaan fanfictionia. Kuinkas siinä sitten kävikään niin että fanfiction voitti... Mä olen viimein saanut Säkenöivän Oivallisuuden siitä, miksi mun kirjoitus on aina ollut niin tuskaista menneisyydessä. Asiahan on niin, että oon jo vuosien ajan tienny, että en pysty tekemäään mitään yhdellä kerralla, vaan mun on pakko tehdä asiat osissa. Silti oon kirjoittanut kaikkia mun tekstejä logiikalla "istunpas tässä nyt alas ja kirjoitan 30 sivua". Nyt mulla on kuitenkin ollut melkein kuukauden putki sillä tavalla, että kirjoitan joka päivä jonkin verran, ja SEHÄN TOIMII. Muusat ovat olleet minulle muutenkin suotuisia, sillä toistaiseksi inspiraatiosta ei ole tullut mitään pulaa, päin vastoin alkaa jo stressata että ehtiikö kaikkea edes kirjoittakaan... Eilenkin Paula viskasi mulle uuden idean puoliksi vahingossa.

Lisäksi mulla on tässä jo iskenyt 1-2.8 häämöttävään lähtöön liittyvä stressi, ei ainakaan liian aikaisin tai mitää. Pitää käydä täyttämässä terveyslomake ja hankkia viisumi ja hoitaa kaiken maailman käytännön probleemia ja hermoilla saako mitään kesätyötä kun ei voi elokuussa tehä hommia ja hössöttää porukoille eräpäivistä jajajaja.... Varmaa mut käännytetään takas jo Incheonin lentokentällä ku oon menettänyt rationaalisen toimintakykyni. Ja mun verenpainettanihan ei yhtään laske se, että saan lukea kuinka tuo yksi maailman ulkopoliittisesti epävakaimmista tilassa olevista maista trollaa äkkipikaista pohjoisnaapuriaan pystyttämälle maiden rajalle jättimäisen joulukuusen. Ehkä mun kannattaa varmuuden vuoksi kirjotitaa testamentti valmiiks, -OZONE- jos mä kuolen johonki ydinasehyökkäykseen niin saat mun kaikki levyt.

Japsirokkia hymyssä suin

Sarjamme "bändit-jotka-ansaitsevat-enemmän-valokeilaa" jatkuu! Tällä kertaa esittelyssä on japanilainen rockbändi Kra, joka juhlistikin tänä vuonna jo kymmenvuotista taivaltaan. Bändin alkutaival oli tavanomainen jrock-yhtyeelle, crossdressaavat pojat kiertävät hämyiseltä klubilta toiselle soittaen varsin raskasvaikutteista musaa, mutta pian musiikista alkoi muotoutua esiiin Kralle hyvin ominainen, ilomieliseksikin kuvattava soundi. Nykyään Kra on PS Companyn major-listalla ja heidän musiikkiaan voisi luonnehtia poprockiksi punk-vaikutteilla.

Kran tuotanto on ollut kymmenen vuoden ajalta poikkeuksellisen runsasta: kokopitkiä on julkaistu 4, minialbumeita ja sinkkuja on kymmenkunta kumpiakin. Bändiltä on julkaistu myös yksi kokoelma-albumi nimeltä Twinkle star. Siinä missä alkuaikojen tuotanto tuokin vahvasti mieleen perinteisemmän visual kein (jonka piirin Kra ilmeisesti edelleen luokitellaan), on nykytuotanto huomattavasti pehmeämpää ja melodisempaa kuin miten ainakin itse "perinteisen visual kein" miellän. Muutenkin Kran musiikkissa on tiettyä "hienosteneisuutta", jos aihetta voi tällä tavoin kuvata.

Alkuperäinen Kran kokoonpano koostui keulakuvasta ja laulajasta Keiyuusta, kitaristi Maista, basisti Yuurasta ja rumpali Yasunosta. Noin vuosi sitten Mai joutui kuitenkin lopettamaan musiikkiuransa terveydellisten syiden takia, ja hänen tilalleen värvättiin hajonneessa ZORO-bändissäkin vaikuttanut Taizo. Pikkuruisen ja hymysuisen Keiyuun henkilöhahmon pitäisi olla monille PS Companyn faneille tuttu tapaus, sillä kahdessa PS Carneval-konsertissa hän toimi Miyavin juontajaparina.

Parasta Krassa on kuitenkin ehkä heidän hieman absurdi, tai kuten JaME osuvasta asiaa kuvailee, "hassun herttainen" tyylinsä. Varsinkin Keiyuun asut ovat toistuvan leikitteleviä ja bändin videot ovat hyväntuulisia ja värikylläisiä, maustettuna ripauksella sekopäistä huumoria. Monet j-rockbändit tapaavat olla joko vähän turhan masentavia tai vaihtoehtoisesti glitterisen ylilyöviä, mutta Kra kumartaa toisinaan jompaan kumpaan suuntaan, enimmäkseen he ovat vain omia itsejänsä. Itselleni ehkä eniten bändin tyyliä kuvaa heidän musiikkivideonsa Love Lab vuodelta 2009. Yleisestikin Kran tyyli on sellainen, että se saattaisi jopa vedota niihin jotka eivät japanilaisesta rockista muuten niin välitä.

Olen ehkä blogissani joskus maininnut, että Kran Haruiro no hana on mielestäni yksi jrockin kirkkaimpia helmiä. Muutenkin Escape-levy kokonaisuudessaan on hyvin onnistunut. Muita ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia biisejä ovat esimerkiksi Marry ja  japaninkielinen coveri Gazebon I love Chopin-biisistä, Amaoto wa Chopin no Shirabe.

Joskus on niin ylpeä että on pakko esitellä

Siinä missä olen huono ostamaan lahjoja, niin minulle on varmasti myös aika vaikea keksiä lahjaa. Synttärieni lähestyessä äiti suostutella minua kertomaan mahdollisia lahjaideoita mm. kysymällä, mitä ostaisin jos minulla oli 500 euroa ja säästöön ei saisi pistää. En minä osaa vastata tuollaisiin kysymyksiin! Kun sitten lahjatoiveita kyseltäessä vastasin että jotain kosmetiikkaa, ja vastaus oli: "Mutta mitä kosmetiikkaa?" niin sanoin, että kyllä minä osaisin ostaa kosmetiikkaa lahjaksi kenelle tahansa jos minulla olisi paljon rahaa.

Äiti ilmeisestikin tajusi vastaukseeni upotetun piilomerkityksen: on kivaa saada lahjaksi kosmetiikkaa, jota ei hinnan vuoksi raaski itse ostaa (varsinkin kun kyeessä on mun tapainen tyhjätasku). Niinpä paketista paljastui yhtenä osana Sensain luomivärinelikko nimeltä Murasaki No Nihohi. Ja tästähän minä olin oikein fiiliksissä, koska Sensai on selektiivisistä merkeistäkin sitä hinnakkaampaa osastoa, ja Sensai-paletin omistaminen ihan omana sai aikaan todellisen rich bitch -olon.

"Kun laatikko kerran on niin sitä myös käytetään"

Äiti teki ostoksensa ovelasti: hän ilmoitti avatessani että jos en pitäisi luomiväristä niin hän kyllä huolisi sen itselleen... No, sävyvalintaan olin kyllä enemmän kuin tyytyväinen, sillä olin jo pitkään ihmetellyt itsekseni, että miksi minulla on vain yksi (tai oikeastaan kaksi, mutta Goshin effect powderia ei lasketa koska en osaa käyttää sitä) violetti luomiväri, vaikka violetti on lempivärini ja vielä kaiken lisäksi sopii ainakin omasta mielestäni aika hyvin väritykseeni.

Bongaa kuvaaja osa X

Pakkaus on - kuten selektiiviseltä kosmetiikalta nyt odottaakin - todella nätisti suunniteltu, ja peili on aina kiva lisä vaikka luomivärejä ei nyt yleensä joudu korjailemaan kesken kaiken. Mukana tulleet applikaattorit vaikuttavat ihan laadukkailta, vaikka musta onkin aika kömpelöä työstää meikkiä noin lyhytvartisilla systeemeillä.

Alla Guerlainin joku ikivanha pohjustaja.

Sävyissä on siis kaksi hailakkaa vaaleanpunaisia (kummatkin laadultaan helmiäisiä pienellä kimalluksella), glitterinen vaaleahko liila ja tumma, suht matta liila pienillä glitterhippusilla. Sensain mukaan sävy nro. 1. on jonkinlainen pohjustus/korostussävy ja siksi laadultaan vain puolipeittävä. Itse en ole vielä onnistunut selvittämään tämän täydellistä funktiota. Sävy 2. on pigmentiltään varsin hyvä. 3. ja 4. on mielestäni todella hyvä pigmentti, mutta 3. kanssa on käytettävä hyvin tahmaista pohjustajaa, koska muuten nuo glitterit leviävät luomella ties minne.

Mitään professönelliä arviota en tästä osaa antaa (eikä se ollu tarkoituskaan, lähinnä tässä esittelin ututa aarrettani), mutta kiva paletti tää mun mielestä ainakin on. Tosin toi ykkössävy on musta aika turha (tai sit en vaa todellakaa osaa käyttää sitä). Glittersävy käyttö voi tuottaa kanssa joillekin ongelmia, ja esim. mun Guerlainin pohjustaja ei toimi sen kanssa järin hyvin.

I don't know what my emotions are doing

Niin kuin ehkä Twitteristä jotkut ovat jo lukeneetkin, mulle ilmoitettiin eilen että mut on todella hyväksytty vapaaehtoistyöohjelmaan minne hainkin, eli elokuussa 2012 ois sitten nokka kohti Etelä-Koreaa seuraavaks 12 kuukaudeksi. Siksipä mun emotionaalinen ulottuvuus on ollut tässä enemmän tai vähemmän tämä:

Tunteiden sekamelska, siis. Toisaalta on hirveen ilonen koska tiedän, että tää on just sitä, mistä oon jo kauan haaveillut. Mutta toisaalta on kauhuissani, lähden yksikseni vuoden päiviksi maailman toiselle puolelle maahan jossa englanninosaaminen on varsin huonoa ja jossa vasenkätisiä pidetään ääliöinä. Mutta varmaan näin reagois vähän kuka tahansa, elämä on hurjaa. Vielä en siis tiedä jutusta muuta kun maan ja sen, että työpaikkani tulee sijaitsemaan Soulissa. Toistaseks oon tehnyt sen päätöksen, että sulattelen tätä juttua joululoman yli ja ens vuonan sitten raahaudun kielikeskukseen tutustumaan korean itseopiskelumateriaaliin ja harjottelemaan niiden syömäpuikkojen (eikä suinkaan huulirasvojen) käyttöä. Ja ei varmaan sen viisuminkaan kanssa kannata aikailla...

Haastattelun voi siis sanoneen menneen ainakin kohtalaisesti, vaikka sen jälkeen olikin kauhea morkkis kun tuntui että silloin tuli lipsauteltua ties mitä sammakoita... Mun synttäritki tuli ja meni, juhlittiin vaan perheen ja parin sukulaisen kesken. Sain porukoilta lahjaksi Marmekon tasaraitapaidan, Leijonakuningas Blu-Rayn ja ihanan luomiväripaletin jolle pitää omistaa oma postauksensa koska kerrankin on jotain jolla voin tuntea olevani tosi classy porvari. Muilta sukulaisilta tuili rahaa, jota ei tietenkään voi pistää koskaan pahakseen. Ja yritin karkoittaa wanhus-oloa mm. mun mageella Digimon-pillillä.

Maanantaina oli kreikkaa ja etiikan tentti, joka ainakin omalta tuntumalta meni iha penkin alle. Koulun jälkeen menin ystävän kanssa kahville ja ostin pitkiin aikoihin taas suklaajoulukalenterin! Myös tädin perheeltä saamassani kortissa on kiva minijoulukalenteri, joten eiköhän sen joulunodotuksen pitäisi näillä eväillä sujua... Oon järkyttyny joi ties kuinka monta kertaa siitä havainnosta että huomenna on todellaki joulukuu. Eikä ensilumi oo vielä satanut, pahus soikoon.

Tänään oli kiva päivä. Vaikka keskiviikot kestääki teoriassa yheksästä neljään niin mulla on siinä välissä mukava parin tunnin hypäri jolla ehtii syödä rauhassa ja jutella kurssikavereiden kanssa, joten siksi keskiviikoissa on aina jotenkin mukavan rento fiilis. Saatiin ne etiikan tentit takasin ja en ollu uskoa silmiäni kun olin saanut mokomasta täydet pisteet. Yhtenkin sanaselitykseen olin vastannu teoriassa väärin... Lohduttavaa on ollu huomata, että pärjään yliopistossa kummiskin ihan hyvin enkä oo ollut ihan surkea. Etiikantunnin jälkeen mentiin vikan tunnin kunniaksi parin ryhmäläisen kanssa kahville, oli mukavaa istuskella ja jutella siinä jonkin aikaa.

Tässä ois taas hyvä sauma ylistää Paulaa tähän väliin. Todelliset asenneystävät antavat syyn shoppailla levyjä ilmoittamalla, että kun hän ilmestyy meidän nurkkiin joululomalla niin koko vierailun kohokohta tulee olemaan se kun avaamme netistä tilattuja SHINeen levyjä ja jännitämme, tuleeko sieltä se Onew-kortti mun Minho-kortin kaveriksi. (Mun tuurilla meillä on lopulta kourallinen forever alone -minhokortteja...). Ja enhän mä voi pilata Paulan joululomaa tai ylipätään jättää sitä ilman joululahjaa, joten tässä onkin hyvä tilaisuus vinguttaa vähän tuota visaa...

Huomenna on luvassa uskontotiedettä ja perjantaina ei ole koulua ollenkaan vaan raahaudun silloin leffaan. Tosi kivaa että mun leffa menee 2d:nä ainoostaan Helsingissä klo. 11.15, joten en pääse käyttämään vapaapäivää nukkumiseen. Elämä on joskus kovaa. Mutta silti aika kivaa.

Kriisit

Kuvittelenko vaan vai onko tää viikko mennyt kaamalan nopeasti? Viikonloppuhan alkoi vasta äsken ja nyt on jo keskiviikko! Ihan ihme meininkiä. Alkuviikko on soljunut sangen normaaliin tahtiin, tai no, viime aikoina koko elämä on sujunu ilman mitää kummallisuuksia. Oon päässyt, ehkä ekaa kertaa elämässäni, kirjoitusrutiinin makuun! Whoah! En aio antaa sen livetä hyppysistäni, hyvästi mielialakirjoittelu ja inspiraatiopuuskat. Mä kyllä olen iha hirveen hidas kirjoittamaan, en ikinä pystyis osallistumaan johonki NaNoWriMoon :D (Tai no, osallistuin kerran mutta siitä ei tullut mitään)

Sunnuntaina mä täytän 19. Ihmiset sanoo mulle aika-ajoin: "Hei olisit iloinen vikasta teinivuodestas, voit sanoo kaikkeen että 'enhän oo täyttäny edes 20' ja voit olla vapaasti nuori". Mutta mä en voi estää tuntemasta itseäni liian nuoreksi omaan kehooni! Oon yrittäny selittää tätä tunnetta samana minä transseksuaalit tuntee omaa ruumillista sukupuoltaan kohtaan. Mutta ehkä se on lopulta vaan hyväksyttävä, mennyt aika ei tuu takaisin. Ja oonhan mä vielä aika nuori. Mitenkää ihmeellisesti en aio tätä epätoivottua wanhenemista juhlistaa, isovanhemmat tulee viikonloppuna kylään ja that's it. Voisin kyl ens viikolla raahautua ihan keskenäni vaikka leffaan. Mä muuten aina ihmettelen miks yksin elokuvissa käyminen rinnastetaan aina joksikin ihme extreme-teoksi, sehän on vaan mukavaa kun saa käydä katsomassa just sen leffan mikä itteään kiinnostaa just silloin kuin haluaa!

Tässä opiskelujeni aikana oon oivaltanut yhen jutun. Pysyäkseen tyytyväisenä ihmisen on jatkuvasti pystyttävä kehittymään. Pyrittävä olemaan parempi, kilvoiteltava itsensä kanssa. Staattisuus, pysähtyneisyys, se tunne että mikään ei muutu on mielen myrkkyä ainakin mulle itelleni. Mä haluan tulla paremmaksi ihmiseksi. Mä haluan olla rohkeampi, kokeneempi, luotettavampi, anteliaampi. Vihasin sitä tunnetta kun elämässä ei ollut haasteita, kaikki tuntui merkityksettömältä. Elämästä ei saanut otetta.

Kun lähetin vapaaehtoistyöhakemuksen silloin kesällä, mietin useasti että tulisinko katumaan päätöstäni. Mutta ei, näinä kuukausina oon vaan entistä enemmän ymmärtänyt, että tää on just sitä, mitä tällä hetkellä haluan elämältäni. Irroittautua nykyisestä, kohdata uutta, voittaa pelkoni, tehdä jotain missä voin olla hyödyksi muille. Ja nyt kun mulla on ens lauantaina edessä se haastattelu, niin en oikein tiedä mitä tuntea. Toisaalta pelkään ihan hirveästi että tulee punasta valoa ja mun suunnitelmat kaatuu kun korttitalo. Mutta toisaalta oon jo päässyt pahimman paniikin yli ja saavuttanut mun tyypillisen asenteen "mitä muutakaan mä voin tehdä kun parhaani ja jos se ei riitä niin minkäs sille voi". Let's wait and see.

Ja tähän loppuun vielä viikon suklaa-arvostelu!¨

Hajotkaa.

Nimi: Karl Fazer Nordic Gourmet - Raspberry dark chocolate mousse
Paino: 125 g
Hinta: 3,40 €

Tämä on ihan taivaallisen hyvää! Suklaa on siis tummaa suklaata, tosin kaakaoprosentti on "vähintään 47%" eli ei järin korkea, mutta toisaalta se on hyvä, koska tumman suklaan väkevä maku ei puske liikaa esiin. Vadelmatryffelitäyte on ihan herkkua, ei liian makeaa. Harmi vain että sitä on aika ohut kerros, ja näin suklaan "tuntu" suussa ei ole niin mukava kuin joissain muissa täytesuklaissa. Levyä on myöskin vaikea pilkkoa koska se murenee helposti.

Faniuden anatomiaa

HUOMAUTUS: Seuraava teksti on hyvinkin korkealentoista ja itsereflektiivistä ajatuksenjuoksua, jossa käytetään hienon kuuloisia sanoja häikäilettömästi väärin. Jos sinua ei huntsita lukea kun ääliö repii niinkin mitättömästä tikusta kuin fanityttöydestä ihan liikaa asiaa, suosittelen skippaamaan. Et menetä mitään.

Kirjoittelin tässä jonkin aikaa sitten, kuinka mielestäni fanien niputtaminen päättömäksi massaksi ei sodi ainoastaan länsimaista ihmisarvokäsitystä vastaan vaan myös tekee yksinkertaistavan oletuksen, että kaikki fanit ovat samanlaisia. Tähän oletukseen liittyy mielenkiintoista problematiikkaa, sillä asiat, jotka ihan todella yhdistävät kaikkia tietyn asian faneja, ovat loppujen lopuksi hyvinkin vähäiset. Voidaan sanoa, että he kaikki pitävät samasta bändistä. Kyllä, näin on, mutta onko tuo pitäminen itsessään samanlaista kaikin osin?

Jatkan edellisen postauksen linjoilla ja korealaisilla esimerkeillä (voi häpeää), mutta toki tämä pyörittely soveltuu kaikenlaisen musiikkiin jossa fanilla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde fanittamaansa bändiin (ja muulloinkin oikeastaan, mutta fanityttöfanitus on tässä suurennuslasin alla). Tarkastellessamme väitteitä "Bigbang koostuu kolmesta laulajasta ja kahdesta jäsenestä joiden päätehtävä on räppääminen", "Bigbang on YG ENTERTAINMENTin alainen yhtye" ja "Bigbangin johtaja on mies, jonka taiteilijanimi on G-Dragon" voi kuka tahansa fani Bigbangia koskevan tiedon valossa sanoa, että ne ovat tosia. Ne siis määrittelevät Bigbangia yleisesti. Kuvitelkaamme nyt kuitenkin tilanne, jossa henkilö X pyytäisi sinua kuvaamaan Bigbangia, ja saisit käyttää kuvaamiseen ainoastaan yhden kolmesta edellä esitetystä väitteestä. Voimme vielä tehdä lisäoletuksen, että henkilö X tietää jotakin G-dragonista ja YG ENTERTAINMENTista. Ongelma siis olisi, että mikä noista kolmesta väitteestä kuvaa parhaiten Bigbangia. Ja tämä on se kohta, hyvät naiset ja herrat, jossa fanien väliset erot korostuvat. Vaan miksi?

Ajatellaanpa minua. G-Dragon oli pitkään ainoa jäsen, jonka tiesin Bigbangista, enkä edes oman muistini mukaan silloin joskus yhdistänyt mielessäni näitä kahta tekijää millään muotoa toisiinsa. Bigbangin kuuntelun aloitin G-Dragonin ja T.O.Pin duoprojektista GD&TOP, ja tällä on ollut lähtemätön vaikutus käsitykseeni koko bändistä. Minuun on nimittäin iskostunut voimakas dualismi: Bigbangista on kaksi räppäriä ja kolme laulajaa. On kaksi selveästi määriteltyä kategoriaa, joihin jäsenet täytyy lokeroida, sillä ilman sitä Bigbang ei vain toimi. Kärjistetysti voisin sanoa, että Bigbang ei minun silmissäni ollut ryhmä jossa on viisi jäsentä vaan kahden ryhmän yhteensulautuma jossa on 3+2 jäsentä. Koska en ikinä ole mieltänyt Bigbangia varsinaiseksi selkeäksi yksittäiseksi yksiköksi ja aloitin kuuntelemisen jäsenten sooloprojektien aikaan, näkemykseni Bigbangista ja sen jäsenistä on myöhemmin muotoutunut edelleen, sillä pidän heitä nykyään viitenä uniikkina lahjakkuutena enemmän kuin yksittäisenä koherenttina ryhmänä.

Tästä siis näemme, että se tapa, jolla tutustuit johonkin fanittamaasi bändiin silloin joskus, vaikuttaa voimakkaasti siihen, millä tavoin näet heidät luultavasti vielä tänäkin päivänä. Edellisen kohdan vastaesimerkiksi nostan toisen kpop-bändin: SHINee. Minusta SHINee on hyvinkin yhtenäinen viiden henkilön ryhmä, eikä siitä minun silmissäni pomppaa ylös selkeitä yksittäisiä henkilöitä. Minusta olisi naurettava ajatus, että joku SHINeen jäsen ryhtyisi soolouralle. Se on mielestäni naurettava, vaikkei minulla ole yhtäkään rationaalista perustelua sille, miksi. Se vain taistelee perustavanlaatuistani SHINee-käsitystäni vastaan, ja siksi en pysty ajatusta soolourasta hyväksymään. Kultaisina anti-SHINee aikoinani näin heidät ainoastaan ärsyttävän poikabändimusiikin kasvottomana lähteenä, ja taas näemme että tämä käsitys määrittelee bändin olemusta minulle tietyiltä osin edelleen.

Perustavista käsityksistä pidetään tiedostamattomasti lujaa kiinni, ja niitä vastustavia asioita kohtaan syntyvä irrationaalinen viha pulpahtelee ainakin omalta osaltani pintaan aika ajoin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että en siedä silmissäni mitään muita SHINee-parituksia kuin Minho/Onewia (vastaisuudessa OnHo). Tälle on olemassa syy: olen tietyllä tasolla ollut OnHo-fani ennen kuin edes pidin koko SHINeestä tai tiesin keitä ko. henkilöt olivat (FYI, kaikki alkoi mun lempparivideosta Ringdingdongista ja "tää on maailman homoin musavideo" -kommentista...). Tällä on ollut ihan valtava vaikutus, ja pidän edelleen OnHoa eräänlaisena absolutiona - asiana jolle ei ole olemassa vaihtoehtoja. Tuuminkin välillä, että kyse ei ole parituksesta vaan tavasta nähdä maailma. Ja näinhän se onkin, tapa nähdä SHINee-mailma. Muiden SHINee-parituksien kohtaaminen vastaa siis samaa kuin joku kertoisi että maapallo onkin littana!

Halu pitää kiinni tästä itse luodusta tavasta jolla näkee fanittamansa bändin selittää monien fanien voimakkaan suhtautumisen esimerkiksi jäsenien vaihdokseen. Jos bändiin Y päätettäisiin ottaa uusi jäsen, ilman että kukaan entinen jäsen joutuisi hänen tilaltaan lähtemään, olisi useimpien fanien reaktio todennäköisesti enemmän tai vähemmän kielteinen. Joku voisi kysyä, että miksi? Uuden jäsenen panos bändiin voisi hyvinkin olla kaikin puolin positiivinen. Mutta fanien voisi silti olla häntä vaikea hyväksyä, koska uuden jäsenen myötä he joutuisivat arvioimaan koko bändin ja sen rakenteen sekä merkityksen itselleen perustavanlaatuisesti uudestaan. Syntyy eräänlainen faniuskriisi. Tähän konsevatiivisuuteen kuuluu kaiketi suurilta osin sekin, että monet jotain bändiä pitkään kuunnelleet fanit muistelevat kaiholla niitä aikoja, jolloin he alkoivat bändiä kuuntelemaan. Sehän on selvää: silloin bändi vastasi juuri sitä, millainen käsitys fanilla on heistä todennäköisesti edelleen.

Voin esitellä vielä kolmannen tavan käsittää kpop-bändi. Mir on aina ollut lempijäseneni MBLAQista, jo ennen kuin kuuntelin koko yhtyettä. Aina kun näen esimerkiksi kuvan MBLAQista ilman Miriä, pidän sitä yleensä jotenkin olennaisesti vailinnaisena tai puutteellisena, enemmän kuin siinä tapauksessa että kuvasta puuttuisi joku muu. Käsitykseni MBLAQin rakenteesta on ikään kuin "keulakuvakeskeinen": pidän yhtä jäsentä olennaisesti "tärkeämpänä" kuin muita (tässä yhteydessä "tärkeä" on kuvainnollinen ilmaisu - musiikkimielessä Mirin panos MBLAQissa on mielestäni kaikista vähäisin). Keulakuvakeskeinen bändinäkemys saa usein kritiikkiä faneilta, jotka pitävät kaikkia jäseniä yhtä arvokkaina. Toisen ihmisen tapaa nähdä ja fanittaa bändiä on kuitenkin ylimielistä arvostella, koska se on loppupeleissä asia joka kehittyy tiedostamatta (kuten yllä näimme). Jos joku on sitä mieltä, että yksi bändin jäsen on kaikin puolin parempi (tai vähäpätöisempi!) kuin ne muut, on häntä hyvin vaikea saada ajattelemaan toisin.

Minä ja joku muu saatamme olla Bigbangin faneja, mutta se, millä tavalla me käsitämme Bigbangin, voi olla hyvinkin erilainen. Jonkun mielestä esimerkiksi ei ole ollenkaan merkityksellistä, kuinka monta jäsentä koko bändissä ylipäätään on. Kenenkään näkemys ei ole sen oikeampi kuin toisen, kukaan ei pysty käsitystensä takaan saavuttamaan yhtyeen todellista olemusta. Tämä kuitenkin lisää syytä olla mieltämättä faneja yhtenäiseksi massaksi. He kaikki kun tavallaan sanoessaan ihailevansa bändiä Y fanittavat - tietystä vinkkelistä katsottuna - eri bändejä. Tämä asiahan ei toki päde vain yhtyeiden fanittamiseen, vaan ihan kaikkeen, mitä ympärillämme on. Asiat opitaan näkemään tavalla, se vain on niin. Mutta tämä teksti toimikoon eräänlaisena puheenvuorona siihen jatkuvaan veivaamiseen siitä, millaisia ovat jonkun jutun "todelliset fanit" tai mikä on oikea tapa suhtautua siihen bändiin Y ja sen jäseniin.

I eat so much chocolate, my blood type is Nutella

Olen sokeriaddikti. Rakastan kaikkea makeaa ja syön sitä aina kun sitä on vain tarjolla. Termi "ällömakea" on minulle lähes tuntematon. Olen terveysintoilijoiden kauhu. Kontrolloidakseni yletöntä herkkujen syömistä olen ottanut projektikseni kokeilla erilaisia ns. "erikoissuklaalevyjä", joita kaupoista löytyy. Siis tiedättehän, niitä yleensä vähän kalliimpia suklaalevyjä, joissa on yleensä jotain erikoismakuja. Erikoissuklaalevyt ovat niin kalliita, etten yksinkertaisesti kehtaa possutella niitä yhdeltä istumalta, ja sitä myöten niitä tulee nautittua hitaaseen tahtiin pari palaa päivässä, niin että se päivittäinen sokeriannos tulee edes jotenkin saatua.

Koska kunnianhimoinen projektini on läpikahlata mahdollisimman monta erilaista suklaalevyä, niin käytän blogiani hyväksi ja kirjoitan lyhyet tänne arvostelut syömistäni levyistä. Siten onnistun a) pitämään kirjaa mitä suklaita olen jo kokeillut ja b) katsomaan myöhemmin, mistä satuin ihan erityisesti tykkäämään. Ja jos teillä on jotain lempparisuklaita näistä erikoissuklaista niin mulle saa suositella kanssa, olen näet vähän pää pyörällä tuolla Stockan Herkun suklaavalikoimien keskellä :D

Marabou Premium - Dark chocolate & mousse

Paino: 170g

Hinta: 3,40€

Kyseessä on siis tumma suklaa, jonka sisällä on suklaamoussea - ja kastiketta. Suklaa on tekstuuriltaan todella miellyttävän tuntuista, pehmeää muttei kuitenkaan kermaista. Levy on ilmeisesti varsin kaakaopitoinen (paketissa ei sanota mutta maistiaisia jakanut myyjä taisi puhua 85 prosentista) ja sen huomaa mausta, joka on tummalle suklaalle tyypillisesti hyvin rikas.  Sisällä käytetty mousse ja kastike tasapainottavat mukavasti tummalle suklaalle tyypillistä karvautta, ja tästä levystä voi pitää sellainenkin, joka ei hyvin kaakaopitoisesta tummasta suklaasta muuten välitä.

Marabou Sensations - Cookies & Cream

Paino: 139g

Hinta: 2,50€

Jos jäätelötöttörö laitettaisiin suklaamuotoon, tulos olisi luultavasti jotain samanlaista kuin tämä: maitosuklaata, jossa on sisällä suklaakastiketta ja suklaakeksinpaloja kermakreemissä. Täytteen maku todellakin toi ainakin itselleni mieleen vähän jäätelön, ehkä syynä olivat nuo keksinpalat. Maraboun maitosuklaa on tunnetusti hyvin makeaa, ja tässä suklaassa makeus omalta osaltaan "laimensi" täytteen makua. Muutenkin levyä voisi joku ällömakeaksi luonnehtia. Tekstuuri oli suklaassa kuitenkin mukava, keksinpalat tuntuivat kivan karheilta suussa.

Näitä suklaahöpinöitä tulee olemaan kerran viikossa, sillä tahdilla yritän noita levyjä ostella etten ihan vararikkoon menisi (ja että "operaatio karkinvähennys" edes jotenkuten toimisi...) Ylipäätään tää on aika jees projekti munkaltaiselle suklaaholisitille, koska tätä kautta tulee koklailtua levyjä joihin ei muuten tarttuisi kun helposti ostaa vaan sitä minkä tietää valmiiksi olevan hyvää : D



SE TUNNE

...kun teet kokonaisen postauksen siitä, kuinka Blogger ei tee kanssasi yhteistyötä, mutta päätät olla julkaisematta sitä heti, ja SIMSALABIM sivusto toimiikin kuin unelma!

...kun lainaat/ostat levyn ja luulet sen olevan kokoelmalevy, mutta se paljastuukin livelevyksi. VOISIKO SEN LIVEN MERKITÄ JOHONKIN NÄKYVILLE?

...kun pärjäät yliopistossa oletettua paremmin.

...kun fanficci tarjoaa sinulle enemmän älyllisiä virikkeitä kuin etiikan kurssi konsanaan. Fanfiction on tyylilajina niin viihteellinen, että temaattinen näkökulma saa siinä harvoin sijaa, mutta erään ficin kanssa olen käynyt vaikka kuinka antoisaa älyllistä painintaa. And I like it! Lienee kai hyvä ettei mun kaverit harrasta samanlaisia juttuja, olisivat ne onnettomat muuten jo kärsineet puhetulvan sopimusten rakenteesta ja sen sellaisesta.

...kun käytät sukkahousuja jotka eivät sovi sinulle ja ne tuppaavat painovoiman vaikutuksesta valumaan koko ajan.

...kun tunnet itsesi sosiaalisesti kyvyttömäksi vain muiden keskustelua katsomalla.

...kun syöt mäkkiruokaa tässä laihduttajien, terveysintoilijoiden ja poliittisten aktivistien luvatussa maassa. En kadu mitään, minkäs sille voi kun hyvää on.

...kun kirjoitus sujuu taas! Olen tässä kunnostautunut mm. raapaleiden eli tasan satasanaisten kirjoitusten teossa.

...kun on miljoona pikkujuttua tehtävänä etkä saa tehtyä niistä yhtäkään.


...kun himottavat kosmetiikkajutut vaanivat kaikkialla ympärilläsi etkä pääse niiltä karkuun.

...kun lenkkipolkusi suljetaan puunhakkaustöiden takia

...kun tuote, jonka haluat ostaa, on alennuksessa!


Kuvat ovat taas lähteestä X. En jaksa kertoa, BECAUSE I'M NAUGHTY NAUGHTY (ei, suju ei edelleenkään iske mutta hyvin he osaavat toimintansa perustella). Tai no, vika lainaus on itse kuvamuotoon pistämäni. Whoaahh, katsokaa ja ihailkaa kätteni mahtavaa työtä!

Mitä veisin mukanani palavasta talosta...

En sano laadusta mitään

Tästä aiheesta on puhuttu monta kertaa blogini historiassa. Ja voitte olla varmoja, että tästä tullaan puhumaan vielä monenkertaisesti se määrä, mitä siitä on tähän asti puhuttu. Koska come on, onko parempaa ja mielenkiintoisempaa puheenaihetta kuin musiikki? (Vastaus: ei ole. Mutta kosmetiikka ja hyvännäköiset miehet ovat yhtä hyviä). Eli siis, may I present: yksinkertaistettu kuvallinen esitys lempilevyistäni. Yksinkertaistettu siksi, että a) jokaiselta artistilta olen valinnut vain yhden levyn ja b) singlejä ei ole mukana sekä c) kaikkia levyjä en voinut tietyistä syistä laittaa esille.

Levyt kulkevat ostojärjestyksessä ylhäältä alas, ja kuvaavat tietyllä tarkkuudella musiikkimakuni kehitystä. Ylimmäinen levy, Groove Coveragen 7 Years and 50 days on eräänlaisen merkkipaalun asemassa. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen itse ostamani yhden tietyn artistin levy, joka on fyysisessa muodossa (ei siis e-levy).  Groove Coverage, yhdessä Cascadan kanssa, symboloi eräänlaista mullistusta musiikkimaussani. Ne nimittäin liittyvät aikaan, jolloin löysin Youtuben ihmeet (aloittaessani tubeilun koko paikka oli ehkä reilu vuoden vanha, hurjaa!) ja hylkäsin radion pääasiallisena musiikinkuuntelun kanavana. Tästä alkoi toisin sanoen musiikkimieltymysteni kehitys kohti sitä, missä se on nytten. Olin 13 vuotta vanha.

Tätä aikaa hallitsi voimakas animemusiikkivideoiden kulutus ja eurobeat-musiikki. Groove Coveragen ja Cascadan lisäksi kuuntelin kaiken laista muutakin elektronisvaikutteista, rytmistä ja tanssittavaa musiikkia, kuten esimerkiksi J-poppia. Edelleen sanon, että elektroninen musiikki on musiikkimakuni alfa ja oomega, sillä monilla nykyisilläkin suosikkibändeillä ja -artisteilla (esim. SuG, Garbage, vanhempi Scandinavian Music Group,  Madonna, kpopparit)  on selkeitä elektronisia vaikutteita, ja monesti miellyn biiseihin joissa on sähköisen tanssimusikin elementtejä. Itseasiassa pidin vanhempieni mukaan jo ihan pienenä "tumstums-musiikista"! Groove Coveragesta pidän kovasti edelleen ja olenkin kiinnostuneena kuunnellut sinkkuja heidän tulevalta albumeiltaan.

Vaikka tanssijytkytys ei vielä tässä vaiheessa jäänyt taka-alalle, niin seuraava levy edustaa jo melkeinpä toista musiikillista ääripäätä. Itse en ole koskaan metallimusiikista suuremmin piitannut, mutta Nightwish on uponnut jo useamman vuoden ajan. Sain vanhan Nightwishin koko studiotuotannon lahjaksi eräänä jouluna (oiskohan ollut 2006) ja sen jälkeen olen levyjä ilolla soitellut (tosin Over The Hills And Far Away odottaa edelleen koneelle latausta, en ole saanut aikaseksi kun yli puolet levystä on livevetoja...) Pidän kaikista albumeista, mutta tähän kuvaan päätynyt Century Child on ehkä kaikista lempparein, jotenkin vaan niin... ah. Suhtauduin muuten aikoinani hyvinkin karsaasti uuten Nightwishiin, mutta nykyään myönnän että kyllä ne edelleen tekevät hyvää musiikkia. Uusiin levyihin tutustuminen on ollut työn alla jo jonkin aikaa.

Tähän väliin mahtuu myös klassinen Disney-musiikki -kausi, jolta ei satu nyt levyä löytymään (jos joku levy olisi, niin se olisi Leijonakuninkaan soundtrack). Luukutin disneybiisejä lukuisilla eri kielillä, kuuntelin ihmisten tekemiä multilanguage-versioita ja innostuin ylipäätään ekaa kertaa enemmän soundtrackeista ja instrumentaalisesta musiikista. Ehkä jumputusmusavuosien jälkeen sinfonisempi, instrumenttirikkaampi musiikki sekä runollisemmat sanoitukset alkoi selvästi puhutella, se kaiketi selittää miksi sen jälkeen tuli tämä Nightwish- ja Disney-kausi.

Eurobeat-vaikutteisin musiikin, AMV:iden, Nightwishin ja Disneyn jälkeen, lukion alkaessa, alkoi edelleen päällä oleva "Oops! I did it again" -kausi. Ja tällä en viittaa nyt Britney Spearsiin, vaan siihen taipumukseen, että alan toistuvasti kuuntelemaan musiikkityylejä, josta olen todennut "no tota mä en ainakaan ala kuuntelemaan". Ensiksi lienee huomautettava, että en missään vaiheessa hylkää aikaisempia suosikkejani, vaan musiikkimakuni edustaa eräänlaista konstruktivismia - uusi rakentuu vanhan päälle, mutta mitään ei heitetä pois. Mutta kuitenkin, erään Paulaihmisen vaikutuksesta lämpenen pikkuhiljaa J-rockille (joka oli ensikuulemalta ihan kamalaa mahakipuista kiljuntaa), ja SuGin I Scream Party on ensimmäinen jrock-albumi jonka olen ostanut, ja edelleen yksi lempparilevyjä. Muita tässä vaiheessa mukaan tulleita suosikkibändejä ovat An Cafe, Ayabie ja Serial Number, Alice Ninekin tulee kuvioihin hieman myöhämmässä vaiheessa. Jrockin saralta minua puhutteli lähinnä iloluontoinen Oshare-kei, ne synkemmät tapaukset jätin suosiolla muille.

Aikaisemmin minua leimasi tietynlainen antipatia suomenkielistä popmusiikkia kohtaan, johtuen enimmäkseen äitini tavasta luukuttaa Suomipop-kanavan FinnHits-osastoa joka lauantai-ilta. Lukion tokaluokan myötä mukaan tuli sellaisia nimiä kuin Ultra Bra ja Scandinavian Music Group. Osasyynä tähän aluevaltaukseen voisi ehkä mainita kiinnostuksen runojen kirjoittamiseen, suomalainen musiikki kun antaa paljon enemmän virikkeitä mokomaan kuin muunkielinen. Edellä mainituilta bändeiltä omistan ainoastaan kokoelmalevyt Näin minä vihellän matkallani ja Sinä päivänä kuin synnyin, jotka passaavat oikein hyvin koska kummankin orkesterin tuotanto on alusta loppuun varsin mukavaisaa (tuntuu jotenkin tosi oudolta puhua UB:sta ja SMG:stä ihan kuin ne olisivat ihan eri universumeista, oikeastihan jälkimmäinen syntyi edellisen "raunioille"). Muita tämän suomipop-kauden suosikkeja ovat muun muassa Johanna Kurkela ja Jenni Vartiainen, ja jälkimmäiseltä olenkin laittanut kuvaan debyyttialbumin Ihmisten edessä. Vielä enemmän pidän Jennin toisesta albumista Seili, mutta sitä en omista fyysisenä julkaisuna.

Tokaksi alimpana alppana on Alice Ninen tuorein kokopitkä GEMINI, jota hehkuttelinkin täällä joskus. Aivan ihana levy, jokseenkin omalla tavallaan hypnoottinen. Me gusta. Suomipop-kauden jälkeen lopetin varsinaisen kausiajattelun ja aloin enemmänkin täyspäiväiseksi musiikin sekakäyttäjäksi. Mukaan olen kaivellut paljon vanhoja suosikkeja, kuten ABBA ja Roxette, sekä uudenlaisia kokeiluja kuten vaikka Garbage. Lisäksi "musiikillinen ympyrä" tuli ikään kuin päätökseensä alkaessani jälleen kiinnostumaan amerikkalaisesta popmusiikista, kuten Katy Perrystä. Vaikka en edelleenkään kuuntelee radiota ihan mahdottomasti niin nykyään pidän korvat höröllä mahdollisten kiinnostavien tuttavuuksien varalta.

Viimeinen levy merkitsee, ainakin toivoni mukaan, tämän "hyi-en-ikinä-kuuntele-tota-oho-se-onkin-ihan-hyvää" -kauden päätöstä. Kpopille lämpeäminen poisti mielestäni ennakkoluulot ei vain kornupoppia vaan myös hiphop/rap -vaikutteista musiikkia kohtaan, ja tämän myötä olen alkanut tajuamaan, että musiikin kohdalla asenteen pitäisi olla "never say never". Sillä me olemme muuttuvaisia, ja musiikkimakumme muuttuu siinä mukana. MBLAQin Mona Lisa edustaa tietynlaista suuntaa musiikillisessa mieltymyksessäni, mutta on vain yksi haara siinä valtavassa puussa, jota lähdin 13-vuotiaana kasvattamaan. Ja suuntahan on, kuten puilla aina, ylöspäin!

Kehitys. Tapasin joskus sanoa, että musiikkimakuni on täydellinen. No, toki se on paljon parempi kuin kenenkään muun musiikkimaku (siis ei, tämä ei ole yhtään subjektiivinen väite tai mitään), mutta täydellinen on vähän liikaa sanottu asiasta, joka kehittyy jatkuvasti kohti parempaa. Kun sain ipodin joskus yläasteella, latasin sinne aluksi noin 20 biisiä. Nykyään ipodissani on 524 kappaletta, ja voin sanoa ihan rehellisesti että kaikki ne rokkaavat. Näiden vuosien aikana sieltä poistamani kappaleet voi oikeasti laskea yhden käden sormilla. Sillä minähän en kuuntele huonoa musiikkia. En rehellisesti sanottuna ymmärrä ihmisiä, jotka takertuvan tasan yhteen genreen ja kyllästyttyään siihen vaihtavat kertaheitolla toiseen, unohtaen entisen. 

Ihmisen lempimusiikki kertoo meille oikeastaan aika paljon, ja itse olen tyytyväinen pystyessäni määrittelemään omastani selkeitä linjoja ja ikävaiheisiin liittyviä kausia. Ja tietyllä tavalla kutkuttavaa ajatella, ettei oikein voi tietää, mikä juttu on seuraavaksi kovassa huudossa meitsin stereoissa. Tänään lainasin kirjastosta kolme CD:tä, Kran Escapen, Owl Cityn Ocean Eyesin ja Blondien Lividin. Kaikki varmasti oikein messeviä läpyköitä. Odottelen jo innolla sitä päivää, kun voin vanhana mummona ihan todella mainostaa sitä täydellistä musiikkimakuani ja esitellä ipodia jossa on ties kuinka monta hyvää biisiä.

Tänään oli jälleen ihan liian lämmin

No oho hups, jo toinen SMG-lainaus otsikossa viime aikoina. Mutta oonko mä ainoa, jota nyppii nää syyskuukelit näin marraskuussa? Marraskuussa kuuluu ola koleaa ja teiden pitää olla jäässä! Ei tällanen peli oikeesti vaan vetele... Ainoo hyvä juttu on, että lenkillä tarkenee käydä ihan hyvin. Muuten en kommentoi muuta kuin että talvi TUU JO!

No mutta joo. Tällä viikolla on siis palailtu koulun penkille uusien kurssien merkeissä, ja vaikka tossa valittelin ettei tän jaksoin kurssit ehkä oo kaikista kiinnostavimpia mun mielestä niin eiköhän noista ihan kunnialla kahlata läpi. Varsinkin kun joulukuun puolessavälissä koittaa ruhtinaallisen kuukauden pitunen joululoma! Maanantaina kipasin myös kattomassa filosofian tentin tulokset, ja huomasin taas että jännitän kokeita ihan turhan päiten. Sitä eksegetiikkaa odotellessa...

Tiistai oli mun kohdalla aika kankeuspäivä. Jostain syystä tiistait usein on. Koulu alko vasta kahelta, ja ainakin mun kohdalla kouluun lähteminen on sitä rasittavampaa mitä myöhempää sen joutuu tekemään. Puolenpäivän maissa lähtiessä tulee aina sellanen "YHYY HALUUN KOTIIN" -fiilis kun taas aamulla sitä menee ihan mukisematta. Yritin käydä ostamassa kreikan kirjaa, mutta se ei onnistunut. Illalla oli jotenkin tosi kärttysä fiilis kaikesta, olin ihan devastated siitä ajatuksesta, että marraskuu alkaa.

Ei koko viikkona oo oikeastaan tapahtunut mitään (mun henkilökohtaista) maailmaa mullistavaa. Tänään perjantaina olin yksissä tiedekunnan iltamissa, jossa kerrottiin meidän yliopiston arkeologiaprojektista Galileassa. Mitä ite tykkään teologiassa on erityisesti se, että se on tosi laaja ja monipuolinen ala, ja meidän tiedekunnan kauttahan ois mahdollista lähteä itsekin mukaan arkeologisiin kaivauksiin kuukaudeksi kesällä. Mua ainakin arkeologia kiinnostaa ja toi ois kyllä tosi hieno mahdollisuus, mutta tiedä sitten kuinka monta vuotta toi projekti kestää... Ja tulevaisuuden köyhänä opiskelijana mulla ei ehkä oo vain VARAA käyttää kesääni vapaaehtoistyöhön, oli se kuinka mielenkiintosta tahansa :D

Äh, kun väsyttää... Twitterissä huutelin aamulla kuinka heräsin tänään puoli kahdeksalta, koska oli vaan ihan pakko saada luettua yks ficci loppuun, mutta näin illalla mietin että tonkin ois voinut suosiolla jättää aamupäivään kun koulu todellakin alkoi vasta kaheltatoista. Ennen mä en lukenut fanfictionia lähes yhtään (kirjoitin sitäkin enemmän), mutta tässä viime aikoina oon Luoja paratkoon pilkkinyt kaiken maailman synkillä fanitaidevesillä. Ja saalis on ollut kaikenkirjavaa.



Tähän loppuun jaan mun mielestä ehkä parhaan mainoksen ikinä. Rakas vakiokommentoijani -OZONE- kommentoi huumorintajuni joskus kieroksi, ja nyt alan todella ymmärtää mitä hän tarkoitti... Ite hajoon joka kerta ku toi musiikki alkaa, mutta kaikki joille oon näyttäny tän on ollu sitä mieltä et tää on lähinnä creepy. Mä itseasiassa melkein samaistun tohon pandaan, tän nimi vois myös olla "Never say no to Kara's OTP's" ja minä siellä terrorisoimassa... Miettikää siis tarkkaan mitä sammakkoja sieltä suustanne päästelette kun olen teitä sairasvuoteella katsomassa.

Minä ja ne muut

Uskoin nuorempana, että olen pohjimmiltani varsin epäsosiaalinen henkilö. Kuvittelin, että pärjäisin aivan hyvin ilman muita ihmisiä. Kuinka huonosti ihminen voikaan itsensä tuntea! Oikeasti kaipaan jatkuvasti seuraa ja jos sitä ei ala kuulua niin alan yleensä puhumaan pääni sisässä oleville ihmisille. Taisin kai ennen ajatella, että nuo pääni sisäiset henkilöt pystyisivät lähes täysin korvaamaan oikeat ihmiset. Nykyään tiedän sen kertovan vain siitä, että jos minut pistettäisin psykologiseen testiin, jossa testataan ihmisten kykyä selvitä ilman muita kontakteja, niin olisin ensimmäinen joka sekoaa.

Minulla ei ole koskaan elämäni aikana ollut isoa kaveriporukkaa, päin vastoin olen aina ollut sitä tyyppiä joka liimautuu niihin muutamaan ystävään. En ole siis ikinä kaveerannut helposti muiden kanssa, mutta nuorempana tämä ei ollut vielä varsinainen ongelma. Todelliseksi piikiksi lihassa kaikki muuttui, kuin koulut vaihtuivat, ihmiset muuttivat pois ja muutenkin kasvettiin erilleen. Ja yläasteen alku. Koulukiusaaminen ja petolliset "ystävät" pitivät huolen siitä, että 13 täytettyäni olen luonut tarkan rajan "minun ja muiden" välille, ja tätä rajaa on edelleen todella vaikea olla noudattamatta.

Pahin ongelmani on ollut ja on edelleen se, etten luota muihin. Vaikka lukion myötä olen muuttunut huomattavasti avoimemmaksi ja minulle ei ole ollut varsinaisesti vaikeaa solmia pinnallisia tuttavuuksia, niin ystävystyminen ja ystäviin luottaminen ovat toisinaan lähes ylitsepääsemätön ongelma. Muistan elämästäni useammankin ihmisen, jonka kanssa olisin halunnut niin kovasti ystävystyä, mutta olen vain sysännyt syrjään koska "eivät ne kuitenkaan halua mua ystäväkseen".

Huono itsetunto on siis ollut (kuten aika monessa ongelmassa) se suurin mörkö minun ja maailman välillä. Pari vuotta sitten ajattelin, että olen niin yksinäinen koska en ole vain ujo ja kykenemätön sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan myös tylsä, ärsyttävä ja kaikin puolin vastenmielinen. Tästä olen onneksi jo jonkin verran päässyt yli, ja näen nyt, että minun on yksinkertaisesti vaikeaa saada kavereita, koska en päästä ihmisiä lähelleni. En luota siihen, että he oikeasti pitäisivät minusta tai haluaisivat olla kanssani.

Luottamuksen puute ei vaivaa minua vain uusien ihmisten seurassa, vaan myös vanhojen ystävien kanssa. Olin vuosia nimittäin käytännössä vainoharhaisuuteen asti peloissani siitä, että jään lopulta aivan yksin. Uskoin vakaasti, ettei kukaan todella välitä minusta ja lopulta kaikki ystäväni hylkäävät minut. Murrosiän jälkeen olen muuttunut hieman maltillisemmaksi, mutta tämänkin kesän lopussa ahdistuin aivan mahdottomasti, kun otin yhteyttä kahteen lukionaikojen kaveriin ja ehdotin tapaamista. Kun viikon jälkeen ei kummaltakaan kuulunut vastausta, olin 100% varma että he eivät enää sietäneet minua silmissään. No, myöhemmin kummatkin sitten vastasivat viestiini ja taas nähtiin kuinka vainoharhainen oikeastaan olen muiden ihmisten mielenliikkeistä.

Miksi ylipäätään pohdin tätä asiaa? Olen nyt ollut kaksi kuukautta yliopistossa enkä ole vielä saanut kunnolla yhtään uutta kaveria. Toki olen tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja juttuseuraa kyllä löytyy, mutta maagisen "kaverirajan" ylittäviä ei ole vielä löytynyt. Tiedän kokemuksesta, että tämän jutun kanssa on turha hötkyillä: niihin pariin lukiokaveriinkin tutustuin kunnolla vasta toisena opiskeluvuotena. Silti mietin jatkuvasti, mahtaako missään lymyillä ihmisiä, joiden ajatus- ja arvomaailma on niin samanlainen että siitä kehkeytyisi jotain tuttavuutta suurempaa. Ja mielessäni kummittelevat ne jutut, joissa maalaillaan opiskeluaikojen olevan viimeinen tsäänssi saada elinikäisiä ystäviä. En voi estää itseäni kuvittelemasta tulevaisuutta, jossa en ole vain vanhapiika vaan täysin mökkihöperöitynyt sekopää, joka kuvittelee olevansa vihreä yksisarvinen.

Usein yritän lohdutella itseäni sillä, että on sitä edetty jonkin verran siitä tilanteesta, jossa lähes kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet olivat kauhistus. Mutta edelleen tuntuu usein siltä, että on helpompaa vain työntää napit korviin ja unohtaa ympärillä oleva maailma kuin aloittaa keskustelua sen vieressä olevan ihmisen kanssa. Ahdistus valtaa minut toisinaan kuin pimeys, ja saa kaikki muut ihmiset tuntumaan kylmiltä ja etäisiltä, valovuosien päässä olevilta tähdiltä. Mutta silloin kuuntelen erään lempibiisini, ja yritän uskoa, että jonain päivänä voisin vihdoin ihan todella tuntea kuuluvani jonkun seuraan.

Voisin lopettaa hillumisen ja olla ihmisiksi

Heipä hei! Meitsi on tässä vietellyt perioditaukoviikkoa, stressannut tyhmistä jutuista, ollut vihainen, ollut iloinen ja tehnyt eeppisiä suunnitelmia. Eksegetiikan tentti meni ihan hyvin, nyt vaan toivotaan että ne kohdat jotka arvasin oli hyvin arvattuja T. "Ei tätä kristologiaa mihinkää tarvi..." Eilen keskiviikkona kävin vielä palauttamassa yhen esseen, josta mulla oli suuret suunnitelmat, mutta lopputulos ei ollut ihan niin impressive kuin suunnitelmat anto olettaa. Ja Twitteriä lukeneet varmaan tietävätkin, että minä älypää unohdin muistitikkuni kiinni yliopiston koneeseen, ja se kyllä ÄRSYTTI. Ei siellä mitään tärkeää tai erityisen tulenarkaa (ainakaan toivottavasti) ollut, mutta silti harmittaa olla tällanen hajamielinen urpo. Tunnelma kuitenkin kohosi kun sain mun ex-työnantajalta a.k.a Helsingin kaupungilta postissa kaks vapaalippua Finnkinoon. Loistojuttu, sillä just kauhistelin kun leffalippujen hinnat on taas noussut, ja teattereihin on näillä näkymin rantautumassa taas monta ihanaa elokuvaa!

Tänään oon lagannut kotona, paitsi että äsken jouduin lähtemään evakkoon kun siivoojat tuli... Ohjelmassa olis vielä yhden esseen kirjoittaminen loppuun, ja sitten voiskin alkaamaan suuntaamaan katsetta kohti tulevaa periodia... Itsehän aloitin homman tyylikkäästi unohtamalla ilmoittautua uskontotieteen peruskurssille, mutta mailasin asiasta kurssin pitäjälle, joten eiköhän toi homma saada hoidettua kuntoon sillä, kun kerta luentokurssi on kyseessä. Ensi jaksossa on luvassa etiikkaa (blaah) ja muinaiskreikkaa (3 tuntia kaks kertaa viikossa, ja kuulemma ihan pirun vaikeaa...)

Siis kamalaa, onko nyt jo 27. lokakuuta? Äskenhän oli vielä syyskuu! Lokakuusta ennustelin hyvää kuuta, ja kylläjoo, voishan tätä aika onnistuneeksi kuuksi sanoa! Sen sijaan marraskuu mua vähän jännittää, koska todellakin haastattelu vapaaehtoistyöhön tulossa ja sitten -le gasp- täytän 19 vee. VIKA TEINIVUOSI. Mulla on ollu viime päivinä hirveä ikäkriisi, eikä kaikki johdu vaan siitä että koen olevani vanha. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän joudun kuulemaan sitä mantraa: "Kun oot jo sen ja sen ikänen niin sun pitäisi olla sitä ja sitä..." Pitäisi olla vähemmän herkkä. Pitäisi olla vähemmän kiittämätön. Pitäisi ja pitäisi! Mun itsetunto on heilahdellut ihan kiitettävästi viime aikoina. Toisaalta mulla on enemmän rohkeutta olla just sellainen kuin olen, kaikkine särmineni. Mutta toisaalta sitten joudun kuulemaan koko ajan siitä millainen mun pitäis olla, ja se saa mut tuntemaan mut tuntemaan itseni niin hemmetin huonoksi.

Niin, ja viimeinenkin marraskuuhun liittyvä odotus vetiin tänään kun sain kuulla että Dalmatian tekee comebackin vasta TAMMIKUUSSA. Kiitos tästä, IS Entertainment, tulihan toi Dalmatianin ainoa julkaisu niinkin vähän aikaa sitten kuin viime helmikuussa.

I don't want to impress you, but I took this picture.

Tylsyyksissäni tossa eilen napsaisin yhteiskuvan kaikista mun luomiväreistä. Mulla on aina sellainen tunne että omistan ihan liikaa meikkejä, mutta kun tota kuvaa katsoo niin eihän noita edes paljon ole, ainakin jos verrataan todellisiin meikkifriikkeihin. Kaiken lisäksi käytän noita kaikkia enemmän tai vähemmän ahkerasti, joten ne ei todellakaan pyöri turhina laatikoissa. Mutta silti tuntuu, että niitä on liikaa. Tää kertoo vähän mun ongelmallisesta suhtautumisestani omistamiseen: tulee helposti huono omatunto, jos ostan jotain mitä en "tarvitse". Yleensäkin olen elämässä enemmän quality over quantity-tyyppiä (paitsi ehkä ruuan suhteen). Ja himotuksia kävelee vastaan harva se päivä! Viimeksi tänään näin Seppälässä Wet 'n Wildin kahdeksan sävyn paletteja, joista toisessa oli aivan ihania liilan sävyjä. Eikä todellakaan ollut kallis!

Meikeistä vielä sen verran, että miksi ihmeessä meille kalpeille suomalaisille tarjotaan niin tummia meikkivoidesampleja? Tänään kokeilin naamalle yhtä Yves Rocherilta saatua samplea, jonka kädelle testatessa olin katsonut, ettei se niin paha ole. No, sitkun puuterin olin lätkinyt päälle niin aloin katsoa peilistä vähän että hetkonen... No, korjailin tilanteen sutimalla päälle mun normimeikkivoidetta ja lopputuloksesta ei tullut niin järkky ettenkö kehtasi ihmisten ilmoilla pyörähtää. Testailu saanee kyllä jatkua sellaisina päivinä kun en ole naamaani ulos näyttämässä, itseäni kun ei vaan sytytä toi liian tumman meikkivoiteen ja valkoisen kaulan kombo.

Mutta hei, huomenna on perjantai!  Muut ihmiset on kaiken maailmabn halloween-bileissä, mun perjantai tulee sujumaan suunnilleen samalla tavalla kun Dave Daysin biisissä:

Tai no, ajattelin yleisen dataamisen lisäksi katsoa omistamiani live- ja kylkiäisdvd:itä. Ja voispa sitä kattoa myös ton ekan Pokémon-leffan, joka mulla on ollu jo tyyliin kymmenen vuotta videolla. Ja taas kaikki kadehtii mun mielenkiintoista ja tapahtumarikasta elämää, whoah! Ei mutta Pokémon on hieno juttu. Ja live-dvd:t. Ja musavideot. Ja sosiaalinen media. Oh god, mitähän mä muistelen hurjasta nuoruudestaani jokus viidentoista vuoden päästä...

Loppuun vielä päivän SHINee-anekdootti. Tämähän on siis kosmetiikkabrändi Etude Housen mainos:

"Käyttäkää meidän tuotteitamme, niin naamanne shine(e) on kuin kolmen tunnin tanssitreenien jälkeen!" "Koe SHINEe kasvoillasi!"

Hei sinä, joka olet photoshopannut tämän mainoksen: mun naama näyttää tolta hellepäivänä kun en ole jaksanut tarttua puuteriin. Luonnollinen hehku on jees, mutta... SHINee is totally living up by their name.

Fangirl meets existentialism

K-popin maailma on siitä mielenkiintoinen, että ihmisiä kutsutaan siellä tontuiksi, Erittäin Tärkeiksi Henkilöiksi, aaplussiksi tai venteiksi. Tarkemmin sanottuna, kaikki bändit (tai oikeastaan heidän levy-yhtiönsä) repivät aina jostain termin, jolla sitten nimittelevät fanejaan. On BBCtä, on Sonea, on Jwalkeria, on Girlfriendia. Näitä fanikuntiin kuulumisia voisi kutsua ikään kuin "kansallisuudeksi" sillä varauksella, että niitä voi olla useampia ja muutenkin voit itse päättää minkä "kansallisuuden" otat. Vaikka fanien nimittely ei suinkaan ole mikään korea-exclusive-juttu, niin systeemillä on varmasti juurensa Aasian voimakkaan yhteisöllisessä kulttuurissa, jossa on tärkeää kuulua johonkin.

Omalta kohdaltani mainittakoon, että yksilöä korostavana vierastan suuresti tätä systeemiä. Ensinnäkin, jos haluaisin määritellä itseni Dalmateksi, VIPiksi, Shawoliksi tai A+ssaksi, niin joutuisin läpikäymään vaikeita identiteettiini liittyviä kysymyksiä. Onko dalmatiuteni jollain tavalla "suurempaa" kuin vipiyteni, koska ikään kuin leimaudun Dalmatianiin enemmän kuin Big Bangiin? Voinko olla täysin A+, vaikka Stay on minusta ihan kamala biisi? Ja Shawol minä en nyt ainakaan voi olla, koska kieltäydyn tuntemasta yhteenkuuluuvuutta saastaisten 2min-fanien kanssa. Sen sijaan ajattelen, että kuuntelemani musiikki on ominaisuus minussa. Olen siis Kara, ja se, että kuuntelen Dalmatiania on osa "karautta", ja jota ilman olisin edelleenkin Kara, mutta olisin sitä eri tavalla kun olen nyt.

Henkilökohtaista olemistani suurempana ongelmana pidän tämän asian suhteen kuitenkin itse bändin olemista. Fanien nimittelysysteemi nimittäin muistuttaa minua elävästi Lady Gagan tavasta kutsua itseään "Mother Monsteriksi" ja fanejaan "Little Monstereiksi". Tästä syntyy kontrasti, joka antaa ymmärtää Gagan olevan jollain tavalla "suurempi" kuin faninsa. Mutta onko oikein ajatella bändin tai artistin olevan suurempi kuin faninsa? Mietitään. Minä voin eksistoida yksin, en tarvitse MBLAQia olemassaolooni. Mutta MBLAQpa tarvitsee MINUT ollakseen olemassa! Sillä minä, herran jestas, olen syy joka ylipäätään mahdollistaa heidän olemassaolonsa bändinä. Jos minä yksittäisenä henkilönä lopettaisin fanittamisen, se ei ehkä olisi MBLAQin loppu, samalla tavalla kuin yhden hampaan vetäminen suusta ei vielä vaikeuta syömistä. Mutta mitäs sitten kun kaikki hampaat on vedetty pois? Tähän vedoten voin siis ajatella tietyllä tasolla edustavani koko fanikuntaa.

Musiikillisten artistien todellinen olemus korostuu hyvin korealaisissa musiikkiohjelmissa, jossa bändit esiintyvät ja joiden lopuksi yksi äänestetään voittoon. Joku kommentoi osuvasti, ettei lopun voitolla ole todellisuudessa paljoakaan tekemistä tekemistä itse esityksen tai kappaleen kanssa, vaan kyse on siitä, kenellä on eniten faneja. Bändi on faniensa summa. Jok'ikinen levy-yhtiö on rakentanut imperiuminsa fanityttöjen ja -poikien rahoilla, heidän veren, hien ja kyyneliensä päälle. Minun levyni saattaa sanoa, että SHINee on yhtä kuin Onew Jonghyun Taemin Minho Key, mutta jos SHINee oikeasti olisi vain nuo viisi heppua hengailemassa keskenään niin tuskin heistä nyt tässä kirjoittaisin. Jonghyunilla on ehkä luonnostaan potentiaali olla hyvä laulamaan, mutta siitä potentiaalista ei paljoa iloa ole, jos kukaan ei ole siitä hänestä esiin kaivamassa tai sille arvoa antamassa. Jos siis mietit kaikkea, mitä SHINeeseen mielessäsi liität, on sinun pakko tulla siihen lopputulokseen, että todelliselta olemukseltaan se on jotain paljon enemmän kuin viisi ihmistä, tai edes viisi ihmistä ja levy-yhtiö.

Jotkut bändit pyrkivät korostamaan faniensa merkitystä kutsumalla heitä yhdeksi bändinsä jäsenistä. Ihan hyvä idea, mutta eihän se vielä riitä. On täysin epäsopusuhtaista, että se bändin viimeinen jäsen on monista tietoisuuksista koostuva superihminen, jolla on viime kädessä valta päättää lähes kaikesta. Ja on jokseenkin alentavaa joutua osaksi tahdotonta massaaa, mehiläisparvea joka seuraa sokeasti kuningatarta. Minähän olen yksilö. Minä teen omia valintojani, ostan levyn, kerron jostain kappaleesta kaverilleni, kirjoitan fanficciä. Ja samalla rakennan eteenpäin jotain nimeä, Bigbang, SHINee, 2NE1. Minä, fani, olen siis bändin ominaisuus! Vähän samalla tavalla kuin joku bändi on minun ominaisuuteni. Ja minähän olen The Kara, en joku "a" tonttu tai ventti.

What I am trying to say is, että artistit, bändit, ketkä tahansa: kunnioittakaa fanejanne. Eihän se aina ole helppoa, kun ne kiljuvat, pyytävät nimikirjoituksia ja kirjoittavat pervoja fanficcejä, mutta deal with it. Fanit ovat osa teitä, kaikki mitä teillä on todellisuudessa vain ihailijoiden huojuva torni. Voi ehkä tuntua vähäpätöiseltä kohdella ylimielisesti sitä yhtä fania, mutta tämä fani voi olla sen kuuluisan fanifoorumin pääylläpitäjä. Me olemme yksilöitä, meillä kaikilla on oma paikkamme, me olemme järjestäytynyt verkosto eikä mikään tahdoton alamaisten massa. Miettikää siis tarkkaan mitä palikkaa sieltä tornistanne tökkäätte.

Öh, ei taida olla ihan eka kerta kun eksistentiaalinen pohdinta lähtee meikämimmiltä lapasesta... Mutta musta nää on oikeasti merkityksellisiä asioita, niin väärltä kuin se voi kuulostaakin.

Vähän tämä oli kyllä oman itsetunnonkin pönkitystä... Minähän en ole Dalmate, minä olen Dalmatian itse.

Nuo laiheliinit eivät ansaitse KINKUN arvonimeä

VAROITUS: Tämä postaus sisältää mahdottomasti turhanpäiväistä jaarittelua ja poikkeuksellisen huonolaatuisia kuvia (ja paljon sulkeita)

Mistä tunnistat ihanan ihmisen?
Hän ymmärtää, että "vartija", "key", "tyttö" ja "asdfghjk" ovat täysin valideja suomen kielen adjektiiveja.
Hän musiikkivideoita katsoessaan pyrkii bongailemaan, ketkä ovat sheivanneet kainalonsa ja kenellä on anorektisimmat reidet ja päivittelee näitä kovaa ääneen kanssasi.
Hän ei pahastu epävireisestä hoilaamisestasi.
Nähdessään seinälle kiinnitetyn Minho-kortin hän vaatii hankkimaan jostain Onewin kaveriksi (tämä on tärkeää!)
Hän on yksinkertaisesti PARAS.

Eli siis loppuviikko on vietetty Paulan seurassa ja meitsiltä löytyy ihan uutta energiaa ensi viikon tenttiin ja perioditaukoviikkoon (joka onkin niin rankkaa että oikein hirvittää, kun ei kouluakaan ole... ;D) Keskiviikkona raahauduin siis erittäin rankan ja ärsyttävän päivän jälkeen hänet hakemaan (mulla oli pienimuotoinen tentti ja suullinen esitys joka videoitiin ja joka meni ihan surkeasti). Käytiin ekaksi kahvilla, ja mä suutuin koska mun kaakao oli pahaa :( Vertailen aina eri lafkojen kaakaoita ja kun joissain paikoissa saa niin ihanaa automaattikaakaota niin on kyllä aina yhtä ärsyttävää sitten saada jotain sellasesta annospussista tehtyä. Himassa me lähinnä vaan lagattiin, Paulahan tuli siis tiistaina Pariisista ja toi mulle tuliaisiksi mun lempparisuklaata ja ihanan suihkugeelin <3

Seuraavana päivänä oli meidän perinteinen "Helsinki & kulttuuri"-päivä. Yritettiin olla aika hyvissä ajoin liikkeellä, koska mulla oli luento ja haluttiin ehtiä kulttuureilla ennen sitä. No, ylenmääräisen panikoinnin ja hössötyksen jälkeen myöhästyttiin bussista ja päästiin vähän myöhemmin liikkeelle. Helsingissä suunnattiinkin sitten heti Ateneumiin (tai no, oltaisiin suunnattu ellei meidän pääkaupunkiseutuoppaamme (eli siis minä) olisi kuljettanut pikkuturistia ihan harhaan....) Ateneumissa oli meneillään kaksi näyttelyä, toinen käsitteli Lapin taidetta ja toinen litografiaa. Myös perinteiset suomalaisen taiteen merkkiteokset käytiin katsastamassa. Itse tykkäsin ainakin kovasti, olen muutenkin aina ollut tällaisen "perinteisen taiteen" ystävä, ja viime käyntikerrasta oli muutenkin aikaa. Ateneum oli kuiteskin niin iso ja pääsylippu niin kallis jopa opiskelijahinnalla että päätin sitten käyttää hyväkseni akateemista vapauttani ja jättää koko eksegetiikan välistä (I REGRET NOTHING). Sivistymisen jälkeen suunnattiin thaimaalaiseen syömään kupumme täyteen ja kierreltiin sitten vielä kaupoissa.

Paluumatkalla pysähdyttiin postissa hakemassa mun ihq paketti ja Paula naureskeli mulle kun en "tunnistanut" mun alakouluaikojen ihastusta (joka on edelleen aika kuuma). Täytyy kyllä sanoa että tavaroiden avaaminen paketistaan on tuhat kertaa hauskempaa kun on joku jonka kanssa fiilistellä. Ja täytyy nyt sanoa että perun kaiken pahan mitä olen sanonut japanilaisista levyistä, tai ainakin SM Entertainment tietää miten kosiskella skeptisiä wnb-fanejaan. LUCIFERin B-versio on hieeno. Ensinnäkin siinä on erillinen kotelo, josta saa aina plussaa (mulle tuottaa syntistä mielihyvää ottaa tavaroita kotelosta ja laittaa takaisin). Kaiken lisäks etukannet ovat tosi kivat, mutta jostain syystä takakannen suunnittelijan käsitys äärimmäisestä estetiikasta on Taeminin reidet. Nämä kansallisaarteet on featuroitu niin pahvikotelon, CD-kotelon kuin photobookinkin takana. Toivon että tämä olisi jollain tasolla vaihtuva elementti, musta on jotenkin moraalisesti kyseenalaista tunkea sen ainoan alaikäisen bändiläisen haarat jokaiseen takakanteen.

No onhan niitä nuoria poikia kiva esineellistää...  

Tilauksen toinen tuote oli aika hulvaton tapaus. Bigbangin eka kokopitkä nimeltään Vol. 1 since 2007. Korealaiseen tapaan levyn kotelo muistutti lähinnä etäisesti länsimaisia vastineitaan, kotelo oli sisältöön nähden syvyyssuunnassa aivan liian iso ja materiaaliltaan jonkinlaista pehmeää PVC-muovia. Muovissa oli tunnistettava haju, joka toi Paulalle ekaksi mieleen sanan "morfiini", miltä mokoma tavara mahtaa sitten oikeasti haista : D Mutta todellinen jännyys alkoi vasta CD-kotelon sisällä. CD-lehtisen kannet oli nimittäin tehty hauskasta, pehmoisesta matskusta jota en itsekään tunnista ja sekä etu- että takalehtiseen oli kiinnitetty omituiset irroitettavat muovipalat, joihin oli näkymättömälle kalvolle painettu kuvat T.O.Pista ja Seungrista. Hetkisen tutkiskelun jälkeen meille valkeni, että nehän ovat dioja! Niitä läpyköitä, joita pyöritettiin diamasiinoissa joskus vuonna nakki ja makkara. Tämän älynväläyksen jälkeen pääsi kyllä aika kova nauru, sillä kumpikaan meistä ei ollut edes koskaan nähnyt diakonetta... No, levy itsessään oli aika jees, soundi on mukavan raikas ja hiphop-vaikutteinen Bigbangin nykymeininkiin verrattuna.

LOL, eihän nykyajan lapset edes tiedä mitä diat on

Tunkiessani näitä mun osastoon "nolot levyt" kelailin, kuinka ihania CD:t oikeastaan ovatkaan. Yksi syy miksi arvostan innovatiivista ja omaperäistä CD-designiä on, että minusta on hauskaa ihastella kiinnostavaa suunnittelua, selailla photobookeja ja hiplailla vaihtuvia materiaaleja. Vaikka itsekin ihan kustannussyistä yleensä ostan uutuuslevyt digitaalisina, niin nyt tiedostojen katoamisen myötä olen alkanut arvostaa kiinteitä CD:itä entistä enemmän, ja olisihan se muutenkin kohtuullista että ne parhaat levyt löytyisivät sieltä hyllystä asti. Ainakin mun tulevaisuudessa mun levykokoelma saa olla yleisen kadehdinnan kohde!

Mutta niin, perjantaina jouduttiin heräilemään hyvissä ajoin, sillä mun piti soittaa YTHS:ltä lääkäriaikoja. Vaikka viime viikon alussa tullut flunssa on jo selätetty, niin mua on vaivannut varsinkin iltaisin rajuksi yltyvä yskä. Äiti epäili jotain jälkitautia, mutta vastaanottovirkailija ilmoitti yskän olevan yleinen oire ja käski odottelemaan vielä ainakin muutaman päivän, lääkäriajat olivat muutenkin siltä päivältä täynnä. Pyrkimys oli silti päästä matkaan ajoissa, mutta Paulalle toi herääminen ei oikein tahtonut maistua. Selätin ongelman pistämällä Luciferin kaverit täysillä soimaan, ja eipä aikakan kun sängystä alkoi kuulua kauhea ulina "EEEIIII TÄTÄ" ja mimmi oli aamupesulla alta aikayksikön! (Toim. huom. Tämähän oli tilanne siis perjantaina, lauantaina tuskin ehdin selkääni kääntää kun kauhea luciferfiilistely jo alkoi ja sunnuntaina Paula oli jo vakuuttunut että onni on oma SHINeen levy. Tästä sitä taas nähtiin mitä tapahtuu kun antaa Paholaiselle pikkusormensa...)

Vaikka oltiin hyvissä ajoin hereillä niin jostain kumman syystä myöhästyttiin TAAS bussista : D Kohmot liikenteessä, onneksi suurempaa vahinkoa ei tapahtunut. Mentiin siis keilaamaan meidän ystävän kanssa, jota en ole itsekään rikollisen pitkään aikaan nähnyt vaikka samassa kaupungissa todellakin asutaan... Keilailun jälkeen suunnattiin vielä kiinalaiseen lounaalle ja kotimatkalla tehtiin kaksistaan pyhiinvaellus cittariin irtokarkkien perässä. Illalla oli ohjelmassa leffan katsomista, Paula oli ostanut Anttilasta aika kasan ranskalaisia leffoja ja katsottiin niistä Pierre Salvadorin romanttinen komedia Hinnasta viis. Kuten olen ennenkin sanonut, niin lajityyppi ei ole omia suosikkejani mutta mielestäni tuo ainakin oli ihan katsomisen arvoinen pätkä. Lisäksi ohjelmassa oli Paulan pyrkimys löytää hänen seuraava Suuri Korealainen Poikabändirakkaus, ja tämä siis tarkoitti ekskursiota kpopin syville ja tuntemattomille vesille. Kalastelu ei kuitenkaan tuottanut tulosta, mutta tälläkin tarinalla oli lopulta onnellinen päätös.

Lauantaina Paula suuntasi omin nokkinensa tapaamaan kaveriaan (tällä kertaa bussista myöhästymistä ei tapahtunut), ja itse käytin yksinolon hetket eksegetiikan parissa. Enää 60 sivua koealuetta jäljellä! Illalla Paulan vanhemmat ilmestyivät tänne kuopustaan kaitsemaan ja lätkimään korttia (vanhempamme ovat siis opiskelukavereita) ja me kaksi vietimme aikaamme mm. potpurin parissa. Kuulosta varmaan todella ylväältä, kun meikä laulaa käheällä kurkulla: "You make me cry saranghae titidiittidii just tell me why JOTAIN KOREAA I'm soo KREISSEEEEEEE no ny joku oh yeah oh yeah oh yeah" ja toi sitten jatkuu puoli tuntia ja käy läpi kaikki kpop-laulut jota tiedetään. Aikaihmiset tuli jossain vaiheessa ihmettelemään että onko meillä joku hätä kun möykätään niin kamalasti...

Sunnuntaina eli tänään koittikin Paulan lähtöpäivä, ja aamulla oltiin vähän kankeita kun hänellä alkoi huomenna sitten vielä koulukin. Ehittiin kuitenkin mm. ihastella Paulan Pariisin-kuvia (joita oli noin tuhat, aika uskomatonta varsinkin mulle joka vihaa valokuvien napsimista ja ottaa kaikista nähtävyyksistä tasan kaks kuvaa), tehdä yhtä ihan tyhmää koulujuttua ja käydä vielä kertaalleen ulkona syömässä (ei sentään aasialaisessa tällä kertaa!). Illalla meitsi ehti vielä suunnata lenkillekin, joka tuntui hyvältä kipeyden vuoksi pidetyn tauon jälkeen~

Joo eli kuten näette mulla oli aivan kamalaa ja hirveetä ja oonkin tosi ilonen että seuraavan kerran joudun näkemään Paulaa vasta joululomalla... Tunnelmankohottajaksi lisään tähän loppuun biisin, josta avauduin yks ilta tähän tyyliin: "Siis mä vihaan tätä biisii niin paljon se on nii kauhee, en tajuu miten joku voi tehä tällasen biisin mä vihaan sitä, siis tää saa mut niin vihaseks et ei luoja, sanoinko et vihaan tätä ja et toi Yoseob on pullanaama"

ps. Kiitos blogger kun teet elämäni vaikeaksi