Minä ja ne muut

Uskoin nuorempana, että olen pohjimmiltani varsin epäsosiaalinen henkilö. Kuvittelin, että pärjäisin aivan hyvin ilman muita ihmisiä. Kuinka huonosti ihminen voikaan itsensä tuntea! Oikeasti kaipaan jatkuvasti seuraa ja jos sitä ei ala kuulua niin alan yleensä puhumaan pääni sisässä oleville ihmisille. Taisin kai ennen ajatella, että nuo pääni sisäiset henkilöt pystyisivät lähes täysin korvaamaan oikeat ihmiset. Nykyään tiedän sen kertovan vain siitä, että jos minut pistettäisin psykologiseen testiin, jossa testataan ihmisten kykyä selvitä ilman muita kontakteja, niin olisin ensimmäinen joka sekoaa.

Minulla ei ole koskaan elämäni aikana ollut isoa kaveriporukkaa, päin vastoin olen aina ollut sitä tyyppiä joka liimautuu niihin muutamaan ystävään. En ole siis ikinä kaveerannut helposti muiden kanssa, mutta nuorempana tämä ei ollut vielä varsinainen ongelma. Todelliseksi piikiksi lihassa kaikki muuttui, kuin koulut vaihtuivat, ihmiset muuttivat pois ja muutenkin kasvettiin erilleen. Ja yläasteen alku. Koulukiusaaminen ja petolliset "ystävät" pitivät huolen siitä, että 13 täytettyäni olen luonut tarkan rajan "minun ja muiden" välille, ja tätä rajaa on edelleen todella vaikea olla noudattamatta.

Pahin ongelmani on ollut ja on edelleen se, etten luota muihin. Vaikka lukion myötä olen muuttunut huomattavasti avoimemmaksi ja minulle ei ole ollut varsinaisesti vaikeaa solmia pinnallisia tuttavuuksia, niin ystävystyminen ja ystäviin luottaminen ovat toisinaan lähes ylitsepääsemätön ongelma. Muistan elämästäni useammankin ihmisen, jonka kanssa olisin halunnut niin kovasti ystävystyä, mutta olen vain sysännyt syrjään koska "eivät ne kuitenkaan halua mua ystäväkseen".

Huono itsetunto on siis ollut (kuten aika monessa ongelmassa) se suurin mörkö minun ja maailman välillä. Pari vuotta sitten ajattelin, että olen niin yksinäinen koska en ole vain ujo ja kykenemätön sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan myös tylsä, ärsyttävä ja kaikin puolin vastenmielinen. Tästä olen onneksi jo jonkin verran päässyt yli, ja näen nyt, että minun on yksinkertaisesti vaikeaa saada kavereita, koska en päästä ihmisiä lähelleni. En luota siihen, että he oikeasti pitäisivät minusta tai haluaisivat olla kanssani.

Luottamuksen puute ei vaivaa minua vain uusien ihmisten seurassa, vaan myös vanhojen ystävien kanssa. Olin vuosia nimittäin käytännössä vainoharhaisuuteen asti peloissani siitä, että jään lopulta aivan yksin. Uskoin vakaasti, ettei kukaan todella välitä minusta ja lopulta kaikki ystäväni hylkäävät minut. Murrosiän jälkeen olen muuttunut hieman maltillisemmaksi, mutta tämänkin kesän lopussa ahdistuin aivan mahdottomasti, kun otin yhteyttä kahteen lukionaikojen kaveriin ja ehdotin tapaamista. Kun viikon jälkeen ei kummaltakaan kuulunut vastausta, olin 100% varma että he eivät enää sietäneet minua silmissään. No, myöhemmin kummatkin sitten vastasivat viestiini ja taas nähtiin kuinka vainoharhainen oikeastaan olen muiden ihmisten mielenliikkeistä.

Miksi ylipäätään pohdin tätä asiaa? Olen nyt ollut kaksi kuukautta yliopistossa enkä ole vielä saanut kunnolla yhtään uutta kaveria. Toki olen tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja juttuseuraa kyllä löytyy, mutta maagisen "kaverirajan" ylittäviä ei ole vielä löytynyt. Tiedän kokemuksesta, että tämän jutun kanssa on turha hötkyillä: niihin pariin lukiokaveriinkin tutustuin kunnolla vasta toisena opiskeluvuotena. Silti mietin jatkuvasti, mahtaako missään lymyillä ihmisiä, joiden ajatus- ja arvomaailma on niin samanlainen että siitä kehkeytyisi jotain tuttavuutta suurempaa. Ja mielessäni kummittelevat ne jutut, joissa maalaillaan opiskeluaikojen olevan viimeinen tsäänssi saada elinikäisiä ystäviä. En voi estää itseäni kuvittelemasta tulevaisuutta, jossa en ole vain vanhapiika vaan täysin mökkihöperöitynyt sekopää, joka kuvittelee olevansa vihreä yksisarvinen.

Usein yritän lohdutella itseäni sillä, että on sitä edetty jonkin verran siitä tilanteesta, jossa lähes kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet olivat kauhistus. Mutta edelleen tuntuu usein siltä, että on helpompaa vain työntää napit korviin ja unohtaa ympärillä oleva maailma kuin aloittaa keskustelua sen vieressä olevan ihmisen kanssa. Ahdistus valtaa minut toisinaan kuin pimeys, ja saa kaikki muut ihmiset tuntumaan kylmiltä ja etäisiltä, valovuosien päässä olevilta tähdiltä. Mutta silloin kuuntelen erään lempibiisini, ja yritän uskoa, että jonain päivänä voisin vihdoin ihan todella tuntea kuuluvani jonkun seuraan.