Kuulumisia

No jösses, onpa ollut taas viikko. Tai siis, tähän viikkoon on kuulunut vähän kaikenlaista up & down -meininkiä, jotenkin tuntuu että vielä ollaan vähän miinuksen puolella mutta enköhän saa tseni tästä koottua vielä. Olen saanut myös kokea miten oppiala voi alkaa salakavalasti vaikuttaa elämänmenoon: mulla on ollut koko viikon valtava halu kuunnella gregoriaanista kirkkomusiikkia.

Alkuviikosta varattiin mulle lennot Wieniin, jonne siis ollaan pariksi päiväksi suuntaamassa helmikuun lopulla avec Paula ja hänen äitinsä! En yleensä matkustele ihan hirveästi, joten tätä vuotta voisi kai ihan oikeutetusti kutsu reissuvuodeksi, kun kerta tien päälle lähdetään vähän useammin, huhtikuussa todellakin veljeä jenkkeihin katsomaan ja loppuvuosi vietetään maailman toisella laidalla. Wienissä en ole koskaan käynyt ja siellä onkin varmasti paljon kaikkea ihanaa ihmeteletävää ja Sephora.

Viime viikolla valittelin kuinka keskiviikko oli ihan tyhmä päivä ja ilmesesti samalla linjalla jatkettiin tälläkin viikolla. Mulla oli koulukriisi (tai tarkemmin sanottuna kirkkohistorian essee-kriisi), työkriisi, eksistentiaalinen kriisi ja apua-en-haluu-kuolla-kriisi. Kriittinen päivä, jos vois sanoo. Torstai meni alakuloisissa tunnelmissa, vaikka multa oli kaks luentoa peruttu. Katolisen kirkon historiasta keskiajalta jäi suunnilleen mieleen vaan se, mistä joulukuusiperinne on peräsin... Raahauduin myös pänttäämään noita korean koukeroita, kohta ainakin han'gul-roomalaiset aakkoset -translitteraatio pitäisi sujua ihan tuosta vaan. Toivon mukaa.

Perjantaina meni jo paremmin. Mentiin ystävän kanssa (saman jonka kanssa käytiin elokuvissa viimekin viikolla) katsomaan se Saapasjalkakissa, jota oli jo odoteltu ties kuinka kauan! Tykkään kovasti Dreamworksin Shrek-elokuvista, joten oli aika kovat odotukset tälle, ja siksi olin kain vähän pettynyt. Siis ihan hyvähän tuo oli ja katsomisen arvoinen kyllä, mutta juoneltaan aika sekava :/ Lisäksi jäi ärsyttämään, ettei siinä kerrottu miten Saapasjalkakissasta tuli palkkamurhaaja (mikä hän on Shrek 2:sessa), eikä elokuva muutenkaan tuntunut jäsentyvän loogisesti Shrekkien kanssa. Mukava päivä kuitenkin, käytiin syömässä ja pyörittiin kaupungilla. Yritän saastaa rahoissa, mutta retkahdin ostamaan korvikset.

Koulun alkuun orientoituminen on sujunut jotenkuten, mutta vielä vähän on onkelmia. Toisaalta mulla ei kyllä hirveästi ole edes aikaa mennä mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin, koska tentteihin pitää lukea ja esseitä rustata, varsinkin nyt ku tenttejä edeltävän viikonlopun häsään Itävallassa. Ehkä tämä tästä.

Nimi: Lindt Creation Strawberry
Paino: 150g
Hinta: Viitisen euroa, itse ostin alesta

Näin kalliilta suklaalta sopii odottaa jotakin. Tumma suklaa oli 70% ja maultaan hyvää, ei hirveän makeaa muttei kitkerääkään, hieman kermaisen oloista. Mansikkakastikkeessa oli mukavan rikas maku, ja sen makeus teki kokonaisuudesta tasapainoisen. Sisällä oleva mousse teki suklaan tekstuurista miellyttävää. Oikein hyvää suklaata siis, aika tyyristä vaan.

Mulla on toinen Lindtin levy tässä kesken ja voin sanoa että se on sellaista herkkua että oioi...

I don't know what's right and what's real anymore

"Mikseivät pojat meidän koulussa voi näyttää tältä?" kysyy joku katsoessaan Super Juniorin videota. No, ehkä voisivat, jos heidät prässättäisiin läpi huolellisen koulutuksen, kunto-ohjelman, kauneusleikkausten, maskeerausten ja kuvanmuokkauksen. Kuka tahansa käyttäytyisi siivosti ja hyvätapaisesti kameran edessä, jos hänen uransa saattaisi päättyä hetkellä millä hyvänsä. Korealainen viihdemedia on kuin huolellisesti ideoitu mainos heidän maastaan, kaikki on siloiteltua ja saatu näyttämään virheettömän sievältä kuin Maybellinen mainoksessa konsanaan. Ystäväni osuvasti totesikin kerran, että mennessään katsomaan matkamessuilla Etelä-Korean pistettä hän melkein oletti tapaavansa samanlaisia muovialieneita kuin heidän televisiossaan.

Joskus blogini historiassa arvioin, että korealainen viihdeteollisuus on jossain määrin inhimillisempi kuin japanilainen. Vedän lähes kaikki positiiviset sanani takaisin. Korealainen viihdemaailma on läpimätä. Idolinalkujen kouliminen aloitetaan jo nuorella iällä, ja ankaran tanssi- ja lauluharjoittelun ohella heille opetetaan tarkasti, kuinka käyttäydytään haastatteluissa ja tv-ohjelmissa, niin ettei bändin tai mahdollisesti koko levy-yhtiön maine kärsi. Idolin elämä on yhtä teatteria, kyynisimmät fanit sanovat etteivät niele kokonaisena puolikastakaan sanaa minkä kuulevat lempibändinsä suusta, sillä se todennäköisesti on pelkkää levy-yhtiön kaavailemaa kulissia.

Erikoisimmillaan median kieroutuneisuus tulee esille yllättävän tavanomaisesta kysymyksestä, joka esitetään korealaisille (poika)bändeille: "Katsotteko pornoa?" Kysymys on yleisesti ottaen erittäin epäkohtelias ja yksityisalueelle tunkeutuva missä tahansa päin maailmaa, mutta erityisen omituista se on korealaisessa mediassa, jossa varsin vähäinenkin seksuaalisuuteen viittavaa sisältö leimataan yleensä epäsopivaksi ja lapsia vahingoittavaksi. Vastaukset kysymykseen toki ovat tavallisesti kuin apteekin hyllyltä: "No enhän minä..." "Tuo on aika henkilökohtainen kysymys" tai "Olen alaikäinen!". Kysymyksen esittäjälle tuskin lienee epäselvää, etteivät popidolit voi vaarantaa söpön puhtoista imagoaan kertomalla aikuisviihdemieltymyksistään, ja siksi on varsin absurdia edes udella koko asiaa. Kyse on ikään kuin erikoisesta mediapelistä, jossa toimittajat antavat itsestään uskaliaan ja räväkän kuvan siinä missä julkkikset pääsevät todistelemaan (teeskenneltyä) pyhyyttään.

Ja sitten on nämä Korean reality-sarjat, joita kauemmaksi realitystä ei kyllä voida enää mennä. Näiden kaksipäisenä kruununa pidän sellaisia nimiä kuin "We Got Married" ja "Hello Baby", joista ensimmäisessä kaksi idolia esittävät paria ja kulkevat läpi ensitreffeistä ihan "avioliittoonkin" asti. Toisessa taas popbändi saa kontoilleen yhden tai useamman taaperon, jota he joutuvat kohtelemaan kuin omaansa ja lapsiparatkin joutuvat kutsumaan parikymppisiä nulikoita "äideiksi" tai "isiksi". En ole sarjoja koskaan katsonut, mutta pelkät konseptitkin saavat minut kysymään, että onko tässä oikeasti mitään järkeä. Miksi muutenkin tavallisen nuoren ihmisen elämästä enemmän tai vähemmän vieraantuneet idolit laitetaan telkkariin leikkimään kotia?

Jos saisin esittää korealaiselle popidolille yhden kysymyksen, johon saisin rehellisen vastauksen, niin se olisi: "Miksi edes ryhdyit tähän?" Idolin uran valitsemista voisi kärjistetysti verrata sielunsa myymiseen Paholaiselle: esimerksi SM Entertainementin kanssa tehty (käytännössä katsoen laiton) sopimus sitoo esiintyjää 13 vuotta. Se on pitkä aika. Ja olen kysynyt ennenkin, että mitä sitten? Musiikkimaailmassa vain harvat kestävät ajan hammasta. Epäonnistunut idolinura voi heittää pitkän varjon ihmisen päälle ja kummitella vielä pitkälle tulevaisuuteeen. Paluu muovitopian kulisseista keskelle oikeaa maailmaa saattaa olla shokki.

Sanoin taannoin, etten koe korealaisia idoleita oikein ihmisinä, vaan minulle he ovat jotain epätodellista, photoshopattuja kasvoja lehdissä, teknisiä tanssikoneita videolla. Liekö tuo nyt ihmekään, kun heidän olemuksensa on ainakin minun silmiini vain enemmän tai vähemmän vääristynyt kuva ihmisyydestä. Vähän kuin Schleichin eläinlelut, joista niin kovasti pidän: kauniita ja aidonkaltaisia, huolellisesti muotoiltuja, mutta silti armottoman muovisia ja sieluttomia.

Disclaimer: Tämä teksti on tarkoituksella hyökkäävä ja kärjistävä, ja tietoni korealaisesta mediamaailmasta ovat varsin rajoittuneet. Kuitenkin mielestäni esimerkiksi TVXQ:n tapaus, monen muun ohella, puhuu paljon puolestaan.

Kouluunpaluuhöpinää

Loma on mennyt ja arki alkanut. Mun eka viikko on sujunut aika tavanomaisissa merkeissä:

Maanantai oli hätäilypäivä. Aamulla oli toki ihan tokkurassa ja mulle tuli hirvee kiire kouluun ja unohdin kaikki kamat kotiin ja jes.. Lisäksi kanniskelin mukana mun rokotetta kun en tiedä saisinko rokotusajan jo täks päiväks ja pelkäsin että se jäätyy tuolla -12 pakkasessa ja muutenkin koulun alku stressas ja olin ihan täräkkelissä koko päivän. Koulussa oli muinaiskreikkaa ja kirkkohistoriaa, jotka sujui ihan kivasti.

Tiistai oli väsymyspäivä. Olin jotenkin ihan pihalla koko ajan ja tunsin itteni paljon väsyneemmäkski ku eilen. Systiksen tunnilla hihittelin opelle kun se halus välttämättä kutsua alkuräjähdystä big bangiksi. Hulluilla on halvat huvit ja idiooteille tunnetusti ilmaiset... Uskontieteen tunnilla mulle selvis että kreikkaa onkin vaa kaks kertaa viikossa, vaikka olin luullut että sitä ois perjantainakin. Ja mullahan siis kreikka jatkui viime periodista. Ehin lyhyen ajan myös luulla että mulla alkaa to vasta kahelta koulu, koska systis oli peruttu.

Keskiviikko oli ärsytyspäivä. Aamulla kävin ottamassa rokotuksen ja kreikan tunnilla kirosin kun sain tietää että mulla on ennen torstain systistä kirkkohistoriaa ja kaikki tunnin menetyksestä saatu etu menee ihan harakoille 8( Muutenkin olin jotenkin tosi kiukkunen koko päivän, kaikki ahisti ja ärsytti.

Torstai oli epämukavuuspäivä. Kattelin aamulla että kas, vaa pari astetta pakkasta, ei tarvi pukeutumiseen kiinnittää huomiota. No, siellä hirveen lumimyräkän keskellä oli sitten tosi miellyttävää kipittää minihameessa ja korkokengissä. Koin myös sosiaalista epämukavuutta. Onneksi iltaa kohden ilma parani sitten.

Perjantai oli hyvä päivä. Aamulla sain ruinattua YTHS:ltä japanin aivokuumerokotteen (joka tarvii ottaa van kahesti, JES) ja suuntasin sitten kielikeskukseen opiskelemaan koreaa. Ainoa tarjolla oleva oppikirja oli kirjoitettu vuonna 1984, vähän kaihoisana siinä kattelin japaninopiskelijoiden lukuisten oppimatskujen kirjoa... :D Mulla oli vastassa sellainen muinaismuisto kuin kasettinauhuri, ja jonkin aikaa sain sen kanssa säätää ennen kuin sieltä alko koreaa kuulumaan. Ihmeteltyäni tarpeeksi han'gulien kiemuroita raahauduin Tennispalatsiin katsomaan Leijonakuningas 3d:n kaverin kanssa. Hieno kokemus, vaikka en tästä 3d-tekniikasta jaksakaan innostua niin kyllä äänentoisto ja kuvanlaatu on leffateatterissa ihan eri sfääreissä kun kotisohvalla!

Innostuin myös vähän ostamaan juttua. Kampin k-marketissa oli Lindtin levyt tarjouksessa (Lindtin suklaa on siis normaalisti tosi kallista) ja ostin niitä kaksin kappalein tätä mun suklaaprojektia varten ;) (OZONEn kauhuksi!) Lisäksi kartutin mun megalomaanista Schleich-kokoelmaa uudella joutsenfiguurilla. Noiden valmistus on lopetettu tänä vuonna niin kiva että sain ostettua yhden. Aiempiahan mulla on siis yksisarvisen ja kirahvin varsa. Mulle tulee näistä kolmestakin jo kauhea eksistentiaalinen tuska, koska olen normaalisti varsin minimalistinen enkä tykkää omistaa liikaa asioita. Jotenkin Schleichien ja cd-levyjen ja ehkä vähän kosmetiikankin kohdalla tää puoli mussa joustaa...

Olen tässä viime aikoina kelannut kuinka kivaa oikeastaan on kirjoittaa blogia. Chisun biisin sanoin mulla on vaikee ja villi mieli, joka pannan tarvitsee. ja mikäpä olisikaan parempi panta kuin tällanen oma nurkkaus johon voin jauhaa kaikesta turhanpäiväsestä. Joskus mietin että vaikutanko tyhmältä kun kirjoitan tästä ja tästä tai puhun aina samoista aiheista mutta sitten toteen vaan että IDGAF ja kirjoitan..! Vihaajat vihatkoon ja niin edelleen. Tosin on joitakin lähes tulkoon mielivaltaisuutta hipovia juttuja joista en ole - luojan kiitos - kirjoittanut, muuten pitäisitte mua ihan pöllönä.

Loppuun vielä suklaajuttuja:

Nimi: Geisha Dreamy Caramel

Paino: 100g

Hinta: 1,40

Mua on aina ihmetyttänyt tässä suklaassa, ettei tää musta maistu oikeastaan ollenkaan alkuperäseltä Geishalta. Tekstuuri on hyvin samanlainen, sisälmys on tasaista mutta siinä on aavistuksen verran pähkinäinen tuntu. Geisha Dreamy Caramel on hyvin karamellista ja makeaa, ei kuitenkaan ainakaan minun makuuni äklöä. Suklaa on hyvää Fazer-laatua.

Mainoskatko

Jos olisin tosi classy, niin ilmoittaisin vaan, että menkää kattomaan mun uutta personal-sivua ja ihmettelemään mun ficcejä, ja perään vielä I regret nothing.

Mutta sitten honasin että mun porukathan lukee mun blogia kanssa ja sitten nekin noudattais sitä käskyä ja sitten ne alkais pitää mua ihan pimeenä jajaja...

Sit tajusin että ne pitää mua varmaan muutenkin aika pimeenä ja ehkä ne ei ees jaksa lukea tätä ja niin edelleen.

No, sanon vain, että olen kyhännyt nettiin ikioman nurkkauksen nimeltä Kuutamosilta jonne pääsee menemällä osoitteeseen http://kuutamosilta.webs.com. Kyseisen sivun pääagendat on a) kirjottaa kaikenlaista turhaa tietoa musta joka kiinnostaa stalkkereita ja b) toimia julkaisualustana mun hengentuotoksille, lähinnä siis fanfictionille koska runoille on oma bloginsa ja täysin omia tarinoita en ole kirjoittanut aikoihin.

 

Hirveän usein en varmaan tuonne mitään päivittele, lähinnä silloin kun kirjoitan jotain uutta. Tällä hetkellä ficcejä on vaan kolme, ja nekin kaikki ovat hyvin tuoreita tapauksia. Toki sieltä löytyy linkki myös mun Naruto-sivuille, josta löytyy pari lisää ko. aiheesta. Valtaosa mun kirjoituksista on tällä hetkellä Paulan koneella (koska omat tiedostot katosivat) ja odottelen tässä nytten, että hän toimeentuisi joskus lähettelemään ne... Harmi sinänsä, sillä noita kolmesta vain yksi edustaa mun omaa tyyliä "puhtaimmillaan". Katselin tässä kreikan vihkoa ja näyttäisi vähän siltä, että tuleva tuotantokin jatkaisi samalla k-pop-ficci-linjoilla. Olen nolo.

Eli teretulemasta vaan. Lähdenpä tästä äyskäröimään vettä lippulaivastani. (Höh, miks nää ship-sanaleikit ei voi toimia myös suomeksi?)

Puhemusiikkia

Monen vuoden ajan pelkät sellaiset sanatkin kuin "rap" ja "hiphop" saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Minulla oli vahvasti sellainen mielikuva, että kyseiset genret eivät yksinkertaisesti olleet mun juttu ja ne kannattaisi suosiolla jättää muille. Ennen yläasteen alkua kuuntelin rap- ja hiphopvaikutteista musiikkia siinä missä muutakin, mutta sen jälkeen seurasi yli viiden vuoden ajanjakso, jolloin "räppäys" oli synonyymi sanalle "epäonnistunut biisi", ja tästä oli hyvin harvoja, jos yhtäkään, poikkeusta.

Mitään 180 asteen takinkäännöstä en ole tässä asiassa (toisin kuin monessa muussa) tehnyt, mutta tässä viime aikoina olen lämmennyt jossain määrin myös tämän tyyliselle musiikille. Olen havainnut, ettei asioissa tarvitse olla niin ehdoton: vaikka ei pitäisikään musiikista joka koostu pelkästä räppäyksestä, voi räp toimia yhdessä melodisemman laulamisen kanssa. Pikku hiljaa olen huomannut tykästyväni biiseihin, joissa räppäys toimii ikään kuin vaihtelevuutta tuovana mausteena, luoden kiinnostavia ja raikkaita kontrasteja.

Länsimaissa räpistä on syntynyt eräänlainen alakulttuuri, johon liitetään tietynlaisia stereotypioita. Ja eihän sitä käy kieltämästä, etteivätkö räp-artistit monesti hieman muistuttaisi toisiaan. Suomalaiset räppärit ovat mielestäni erityisen persoonattomia, enkä muutenkaan ole innostunut meikäläisestä räp/hiphop-genrestä. Lisäksi minua henkilökohtaisesti ärsyttää, että täällä meillä räpillä usein pyritään sanoituksissa joko yhteiskuntakriittisyyteen tai vaihtoehtoisesti petrinygård-meininkiin, joita en kumpaakaan erityisemmin kaipaa. Muistakaan maista ei ole varsinaisesti suosikki räp-artisteja löytynyt, tutustuminen genreen on vasta aluillaan!

Varsinaisesta havahtumisesta räpin monipuolisuuteen voin kiittää (tai syyttää) jälleen kerran k-poppia. Korealainen popmusiikki on muiden lainojen ohella imenyt selkeitä vaikutteita länsimaisesta hiphopista, ja tämä näkyy kyllä selkeästi varsinkin poikabändimusiikista. Siinä missä räp ei ole niin tavallinen osa tyypillistä amerikkalaista poikabändimusiikkia, korealaisessa poikabändissä on lähes poikkeuksetta yksi tai kaksi räppäriä, eikä tämä ole yhtään epätavallista tyttöbändeissäkään. Siinä missä meikäläisessä popmusiikissa räposuuksissa saattaa olla hieman päälleliimattu fiilis, korealaisissa bändeissä ne ovat tavallinen, luontevasti mukaan istuva osuus. Länsimaissa räppiin liitetyt imagokysymyksetkään eivät tavallisesti kosketa korealaisia, räppäri saattaa hyvin olla poikabändin söpöin tai feminiinisin jäsen.

Luulen kuitenkin, että räp-musiikki on vielä varsin tuore juttu Koreassa, sillä useimmilla levy-yhtiöillä ei näytä olevan järin harjaantuneita räp-opettajia, ja mielestäni ainakin popmusiikissa kuultavat räppiosuudet ovat yleensä varsin heikkolaatuisia. Tämä voi toki olla ja onkin makukysymys, enkä nyt edellisen perusteella väittäisi olevani mikään räpin asiantuntija. Silti monia bändejä kuunnellessa tulee olo, että ykkösräppäreiksi päätyvät ne, joiden ääni ei riitä laulamiseen.

K-pop-räppäreistä, tai räppäreistä yleensäkin, suosikkejani ovat ehdottomasti BIGBANGin G-Dragon ja T.O.P. Varsinkin jälkimmäisen kaltaisia taitavia ja matalaäänisiä räppäreitä korealainen viihdeteollisuus tarvitsisi ehdottomasti enemmän. Myös G-Dragon osaa asiansa mielestäni oivallisesti, ja näiden kahden duetoista syntyy miellyttäviä kontrasteja, koska heidän äänenlaatunsa ovat varsin erilaiset. YG Entertainmentin räppäreistä hyviä ovat myös NE1:sen CL ja Tablo, ja taitaapa kyseinen levy-yhtiö olla näistä Korean suurimmista olla eniten hiphop-musiikkiin painottunut.

SHINeen räppärien ongelmana on mielestäni vääränlainen äänenlaatu. Ykkösräppäri Minhon pehmeä ja hieman käheä ääni on aivan liian särmätön, mielestäni räppiosuuden kuuluisi olla iskevä. Joissain hitaammissa biiseissä räpin pehmeys saattaa olla eduksi, mutta useimmiten se on vain eräänlainen biisin antikliimaksi. Keyn räppäyksessä on enemmän pontta, mutta hänen äänensä on vähän turhan karkea ja nasaali räppäykseen. Ongelmaan on ilmesesti herätty SM Entertainmentillakin, sillä joissain kappaleissa poikaparkojen ääntä on muunneltu lähes tunnistamattomiksi. Valittamaan ei kuitenkaan kannata alkaa ryhtyä, ainakin Shout Out-biisissä joku (vai olisiko niitä ollut kaksi, en tunnistanut autotunen alta) kolmesta muustakin jäsenestä sai lyhyitä räppiosuuksia, ja se oli kyllä niin kamalaa kuunneltavaa...

MBLAQin Thunder on kelpo räppäri - ääni on sopivan matala ja tyyli kulmikas. Valitettavasti hän ei ole ykkösräppäri, vaan sitä hommaa hoitaa Mir. Kaikella kunnioituksella lempijäsenelleni, mutta hän on yksi kamalimmista k-pop-räppäreistä joita olen kuullut. Mirin ääni ei sovellu mielestäni räppärille ollenkaan, ja vanhemmissa biiseissä hänen taitonsakaan eivät ole ihan hirveän hioutuneita. Onneksi kehityksen voi kuulla uudemmissa biiseissä, mutta ääni jaksaa ärsyttää minua silti.

Räppäreihin yleensä liitetään matalaäänisyys, ja itsekin pidän matalan äänen luomasta kontrastista korkeammalta tulevan laulun kanssa. Se ei kuitenkaan ole välttämätön edellytys. Dalmatianin Dari on myös yksi suosikkiräppäreistäni, ja hänellä on varsin korkea ja persoonallinen ääni. Ainoana räppärinä hänen äänensä alkaisi jossain vaiheessa todennäköisesti tympimään, mutta Dalmatianissa onkin kaksi matalaäänistä - ja keskimääräistä k-pop-laatua parempaa - räppäriä, ja näiden kolmen äänen muodostama "tekstuuri" on mielenkiintoinen, Darin räppäyksen toimiessa eräänlaisena korostusvoimana. Tämä onkin avannut itselleni uusia puolia räpmusiikista: räpissä erilaisten äänenalojen muodostamat kontrastit kuulostavat paljon kiehtovimmilta kuin vain lauletussa musiikista.


Tässäkin on tehty se virhe, että on annettu laulajien räpätä. Muuten oikein kiva ja freesi.



Kertokaahan omistakin mieltymyksistänne tätä paljon mielipiteitää jakavaa musiikkigenreä kohtaan!

Reality is a lovely place, but I wouldn't wanna live there

Ruhtinaallinen kuukauden joululoma alkaa olla lopuillaan. Ihanaa, että lumi satoi viimeinkin pysyvästi maalla täähäkin! Tosin lenkkikannalta ei niin hyvä, meinasin nimittäin murhata itseni tässä parisen päivää sitten lenkkipolullani... Vikalla viikolla en ole tehnyt mitään ihmeempiä, lukiokaverien kanssa ennätin käymään kahvittelemassa ja kävin viemässä loput vapaaehtoistyöhön liittyvät paperit järjestölle. Seuraavaksi ois sitten luvassa viisumin hankinta ja ne rokotteet. Toivottavasti YTHS kerranki suostuis yhteistyöhön...

Vähän hermostuttaa toi kouluun palaaminen, huomenna opinnot alkaa reippaasti muinaiskreikalla ja kirkkohistorialla. Sinänsä on ihan kiva mennä takaisin, mielenkiintosia kursseja näyttäis olevan luvassa tässä jaksossa (noiden lisäksi ois systemaattisen teologian johdatuskurssi ja maailman uskontoperinteiden kurssi... Ja itsenäistä koreanopiskelua kielikeskuksessa) Eniten mietityttää kun pitäis vaa yrittää osata sosiaalistua tän kuukauden kotona roikkumisen jälkeen :D No, ehkä toi tosta, yritän nyt eka saada unirytmin kohilleni. Taitaapa vuoden eka kreikantunti kulua torkkuessa.

Odottelen tässä innoissani Leijonakuninkaan 3D-version saapumista teattereihin! Olen kait täälläkin maininnut, että kyseessä on lempielokuvani ja vaikka inhoankin 3d-lasien käyttä niin on mahtavaa päästä näkemään lempparini ihan valkokankaalta! Myöskin Dreamworksin Saapasjalkakissaa odottelen, sekin tulee tässä ihan pian tänne Suomen teattereihin. Harmittaa etten Artturi Joulua nähnyt sitten toistamiseen niin kuin oli alunperin suunniteltu, no, ehkä sitten joskus ostan sen blu-raylla. Pidän kyllä kovasti animaatioelokuvista, vaikka loppujen lopuksi harrastuneisiin niistä todellisiin animaationrakastajiin verrattuna onkin varsin suppeaa ja lähinnä noihin isoihin animaatiostudioihin (ja joihinkin animeihin) keskittyvää. 

Aloin tässä kelaamaan että mitäköhän suunnittelin noin joululoman aluksi saavani aikaan tässä kuukauden sisällä, ja kuinkakohan paljon olen loppujen lopuksi sitten saanut aikaan niitä juttuja... Mun joululoman sivuprojekti edistyy oikein hyvin, joten sen suhteen voin ainakin taputella itteäni selkään, ja sain yhden suurta ahdistusta ja turhautumista aiheuttaneen tarinan kirjoitettua. Oodi sille! Mutta mitä muuta mä oikeen plannasin tän joululoman varalle...?

Muistattehan vielä mun erikoissuklaa-projektin? Hyvä, sillä toisin kun blogi antaa ymmärtää, en ole luopunut suklaanmaistelusta. Joulun tienoilla pidin vähän taukoa, koska sitä suklaata sai muutenkin joka tuutista. Nyt alan taas pikkuhiljaa palailemaan pikkulevyihin, koska olen koukuttanut itseni teenjuontiin ja tykkään teen kanssa syödä pari palaa suklaata. Tämä alla esitelty yksilö on kuitenkin tullut pisteltyä poskeen jo ennen joulua, olen vain ollut laiska esittelyn suhteen.

Nimi: Marabou Premium - Filled Hazelnut & Nougat
Paino: 150g
Hinta: En muista tarkalleen, noin kaksi ja puoli euroa

Kyseessä siis tumma suklaa hasselpähkinä- ja nougattäytteellä. Suklaa oli hyvää, ei yhtä tummaa kuin hinnakkaammissa suklaissa mutta eipä se minua haittaa. Täyte oli varsin makeaa ja toi elävästi mieleen eräät Lidlistä saatavat keksit, joten mitenkänä järin uniikki ei makukokemus ollut. Ihan hyvää suklaata kuitenkin, voisin syödä toisenkin levyn.

Ihmeiho, peitepuikkohuulet ja muita meikkijuttuja

Tässä synttärien ja uudenvuoden jälkeen mulla tulee aina lyhyt aika jolloin mulla on kerrankin varaa ostostella vähän kaikkea ylimääräistäkin, ja meikämimmin tuntien niitä rahoja syynätään sitten kaikenlaisiin meikkeihin. No, suurin osa näistä tuli enemmän tai vähemmän tarpeeseen tai sitten vaihtoehtosesti lahjaksi.

Ja rumimman kuvan palkinto menee...

Tämä tässä on jotain, jota olen kieli pitkänä himoinnut jo ties kuinka kauan. Kuten olen joskus sanonut, meikkivoiteet on mun ehdoton suosikkikosmetiikkatuote ja siitä lähtien kun Lancomen Teint Miraclea on hehkutettu paikassa sun toisessa, ei mun päässä ole soinut muu kuin pakkosaada. Nyt kun mun talvimeikkivoide alkoi vedellä viimeisiä ja olin kerrankin vähän enemmän varoissani, päätin että teen riskisijoituksen ja ostan meikkivoiteen viidelläkympillä. Siis minä, rahankäytöstään aina enemmän tai vähemmän tarkka, käytän niin paljon meikkivoiteeseen! Tähän ei syynä ollut vain netistä saatu mainostus, vaan myös yksinkertaisesti se, että olen kuullut monien muiden yleisesti halpaa kosmetiikka puoltavien sanovan, että meikkipohjan kohdalla hinnalla todella on väliä.

No, kun tämän lasisen kaunottaren sitten kävin stokkalta ostamassa, tärisi mun kädet vähän. Mitä jos tämä viidenkympin ihmeliuos ei toimisikaan mun iholla samalla tavalla kun niillä hehkuttajilla? Mitä jos mun talinätäyteinen naamavärkki ei suostuisikaan pitää tätä lähinnä kosteuttavaa meikkivoidetta paikoillaan? Mitä jos sävy ei sittenkään olisi hyvä? Pelot hälveni kun lähmin Teint Miraclea ekaa kertaa naamaan. Ensinnäkin tää on tosi riittoisaa, pikku nokare riittää koko kasvoille. Lisäksi se tasaisuus! Harvoin tekee mieli ihastella naamaa heti meikkivoiteen laittamisen jälkeen, mutta tämä kyllä tekee niin nättiä jälkeä että ah. Jopa Lancomen lupaamaa ja monien kehujien ylistämää hehkua oli nähtävissä. Ja pysyvyyskin on oikein messevä, ainakin mulla näin talvella ku iho ei luonnollisestikaan rasvotu samalla tavalla kuin kesällä.

En tiedä onko tämä vain alkurakkauden huumaa vai mitä, mutta tämän perusteella liittyisin niiden riveihin, jotka sanovat että meikkipohjan kohdalla hinnalla on väliä. Muiden naamamömmöjen avulla en ole saanut yhtä nättiä ja pysyvää lopputulosta kuin Lancomella, joten mitäpä tuohon väittämään vastaa. Eipä mulla kyllä mitään kovin kattavaa meikkivoidehistoriaa ole :D

Uskokaa tai älkää, mutta tämä on huulipuna

Seuraavaksi niihin nudehuuliin. Mulla oli tässä agendana etsiä peittävin ihan ihonvärinen huulipuna, jonka vaan voi kuvitella. Useimmilla sarjoilla kunnon peitepuikkopunaa ei meinaa löytyä, koska harva nainen haluaa huuliensa sulautuvan ihoon. Kuitenkin, Sokoksen omalla We Care Icon-sarjalla on puna, joka on tiedettävästi ollut kummitushuulisen käyttäjäryhmän suosiossa. Hintaa oli seitsemisen euroa ja olen kuullut punien laadusta hyvää juttua, joten päätin sijoittaa Magnetic Lips-punaan sävyssä 1 Nude Beige. Ja toden totta: kun tätä pistää niin huulet näyttää tasan samalta kuin olisi meikivoidetta tai peitepuikkoa pistänyt. Mission Accomplished!

Nyt voin huulettomuutta kammoavien helptukseksi paljastaa, että pyrkimykseni ei ole naamioida suutani ihonväriseksi, vaan ostin tämän punan (vaikka aika kaukana kyllä tuosta "punasta" ollaan...) pohjustustuotteeksi. Minulla on varsin tummat huulet, ja siksi heikompipigmenttisemmät huulipunat ja -kiillot näyttävät aika tylsiltä huulillani. Kun tätä pistää alle niin sävyt tulevat paljon selvemmin esille :) Tosin hyvin läpinäkyvien huulikiiltojen kanssa saa olla varovainen tämän punan kanssa, sillä muuten lopputulos on ihan sitä itseään: peitepuikkohuulet joiden päällä on huulikiiltoa.

Ostin heräteostoksena myöskin toisen WCI-tuotteen. Tiedän kyllä valittaneeni täälläkin, kuinka minulla on ongelmia huulikiiltojen saamisessa loppuun, mutta voin ilokseni todeta viime aikoina oppineeni käyttämään vähän paremmin tätä kiimaliimaa. WCI:n joissakin huulikiiltosävyissä on todella kiva pigmentti, ja päätin ottaa kokeiluun sävyn Perfect Purple. Näyttää varmaan erityisen kivalta tumman liilahtavan huulipunan kanssa :)

Bongaa kuvaaja osa X

Vanhempani huomasivat heidän synttärilahjaksi antamansa Sensain paletin uppoavan heidän lapsukaiseensa kuin häkä ja päättivät jatkaa samalla linjalla joululahjonnassa. Itselläni ei ole mitään tätä vastaan, sillä minulla ei ole varaa ostella sensaita ja dioreja. Lisäksi nämä käsilaukkuun suunnittellut rasiat ovat kevyitä ja monikäyttöisiä. Tällä hetkellä paletit ovat tervetullut lisä kokoelmiin, sillä kuten tiedämme, olen kesällä riipaisevan valinnan edessä: mistä meikeistä luovun vuoden päiviksi kokonaan. Toki Koreasta löytyy meikkejä vaikka muille jakaa ja Etude House on jo saanut minusta ikuisen orjansa, mutta turha minun on hirveästi uutta ostaa kun tuo purkkikasa on jo aikamoinen valmiiksi. Paletit ovat tietysti yksittäisiä nappeja kätevämmin pakattavissa, joten luultavasti otan mukaan diorien ja sensaiden lisäksi Wet'n'Wildin ruskeasävyisen paletin ja ostan vielä jenkeistä jonkun josta löytyisi kivoja värejä. Tykkään meikkailla monipuolisesti, ja varmaan Koreasta palattuani en enää koskekaan niihin joilla olen joutunut koko vuoden luomiani maalailemaan...

 Mutta joo, takaisin tähän Diorin viisikkoon nimeltään 008 Smoky Design. Tämähän ei ole sellainen  klassinen viisikko jossa on viisi luomiväriä, vaan tämä on ns. 5 Couleurs Designer, jossa on pohjustusväri, kolme luomiväriä ja eyeliner. Pohjustuväri (tuo valkoinen) on minulle vähän samantapainen mysteeri kuin Sensain paletissa, muta kyllä siitäkin nyt jotain irti saa. Vasemassa ylänurkassa ja keskellä olevat savuisen hopeiset sävyt ovat miellyttäviä ja pigmenttisiä, niin kuin tämän hintaiselta paletilta nyt edellyttäisikin. Oikean ylänurkas kimaltava sävy on paletin mukana tulleen ohjeen mukaan ns. "shine", ja siitä irtoää lähinnä hopeista glitteriä. Tätäkin pitäisi opetella käyttämään... Musta eyeliner on geelimäinen ja toimii kaiketi kuten pitääkin, en kyllä tiedä voiko tuota käyttää vesirajallakin.

Muistan lukeneeni tässä lähiaikoina jonkun blogista, että hän välttelee hopeisia sävyjä, koska ne saavat hänen mielestään aikaan pornotähtimäisen vaikutelman. No, minä pidän tästä hopeansävyisestä paletista ja käytän sitä pornotähtivibojen uhallakin. Onneksi tällä naamalla ja ruumiinrakenteella pystyn ehkä välttämään sen, että joku tulisi pyytämään minua esiintymään uuteen leffaansa... Pornotähtimeikkiin muuten liitetään usein myös hohtava valkoinen ja syvä musta. Kiintoisaa tässä on se, että aikaisemmin ihkuttamani Don't Steal My Thunder-paletti koostuu nimenomaa näistä kolmesta aikuisviihteen ammattilaisen luottoväreistä... No, mielestäni tuon nimen takia voi ihan hyvällä omatunnolla olla vähän halvan näköinen.

Kun nyt noihin thundereihin nyt päästiin niin haluaisin kysyä vielä mahdollisilkta MBLAQin ystäviltä: ollaanko minä ja Paula ainoat joiden mielestä It's war-videon todellinen pahis on se hau-reutta harjoittava ämmä ja se todellakin sietäis saada selkäänsä?

Hyvin tarttuu taimen

Vai olisko se sittenkin lärvikala?

Vuosi on vaihtunut ja hyvillä fiiliksillä ollaan päästy aloittelemaan vuotta 2012! Paulahan todellakin tuli aattona tänne käymään ja viime päivinä olenkin muun muassa...

...kauhistellut nuorison holtitonta rakettienampumista. Liikkuvasta autosta viattomien sivustakatsojien päälle, really, ihmiset, really?

...päästänyt helvetin irti kun Hello-levystä ei saanutkaan keräilykorttia, vaikka muut olivat saaneet :< Julietestakin tuli vaan ___yhteiskuva. EIKÖ LÄPYSKÄLEVYISSÄ OLLUT JO IHA TARPEEKSI, SM?

...maistanut ekaa kertaa sushia. Taitaa jäädä myös vikaksi kerraksi ainakin joksikin aikaa, ei nimittäin ollut ihan mun juttu.

...keskustellut kaikenlaisista maailmaa syleilevistä aiheista, kuten vaikkapa popmuusikoiden housuista

...kuunnellut vähän kaikenlaista musaa ja kärsinyt sellaisesta vaivasta kuin korvamadot.

...tehnyt yhden elämänsä typerimmistä päätöksestä lähteä kahdeksi viikoksi jenkkeihin lomalle. Tiedän kuulostavani piloile lellityltä kun valitan tästä, mutta joudun olemaan kahdeksan päivää poissa koulusta ja mun opinnot ottaa siitä aika kovaa turpaa siitä. Ois pitäny suosiolla jäädä himaan. No, turha enää tässä vaiheessa katua, nautin sitten lomasta kaiken ylimääräisen päänvaivankin edestä.

...miettinyt elämän suuria kysymyksiä. Tämän arvoituksen nostatti They're taking the hobbits to Isengard -video.

...katsonut paljon elokuvia, teatteriinkin raahauduttiin katsomaan Herra Heinämäki ja leijonatuuliviiri. Sekä minä että seura tykättiin!

...taistellut luonnonvoimia vastaan matkalla huoltoasemalle kahville

...joutunut kuulemaan SHINeen Hellon niin monta kertaa, ettei varmaan neljän käden sormetkaan riitä laskemaan. Onneksi ostin sen levyn Paulalle, että se ehtii kuluttaa sen puhki ennen kun seuraavan kerran nähään... No ei mulla nyt niin paljoa Helloa vastaa ole, tanssikoreografian tekijähän on tunnetusti niitä ihmisiä joilta vielä löytyy sitä paljon puhuttua TOLKKUA tässä hullussa maailmassa!

...saanut taiteellisia valintojani ylenkatsovaa palautetta ykkösfaniltani 8(

...tiivistetysti pitänyt ihan hirveästi hauskaa!

Oikein makoisa vuodenalku siis ollut, katsotaan nytten miten tämä sitten tästä lähtee kulkemaan!