Mitä veisin mukanani palavasta talosta...

En sano laadusta mitään

Tästä aiheesta on puhuttu monta kertaa blogini historiassa. Ja voitte olla varmoja, että tästä tullaan puhumaan vielä monenkertaisesti se määrä, mitä siitä on tähän asti puhuttu. Koska come on, onko parempaa ja mielenkiintoisempaa puheenaihetta kuin musiikki? (Vastaus: ei ole. Mutta kosmetiikka ja hyvännäköiset miehet ovat yhtä hyviä). Eli siis, may I present: yksinkertaistettu kuvallinen esitys lempilevyistäni. Yksinkertaistettu siksi, että a) jokaiselta artistilta olen valinnut vain yhden levyn ja b) singlejä ei ole mukana sekä c) kaikkia levyjä en voinut tietyistä syistä laittaa esille.

Levyt kulkevat ostojärjestyksessä ylhäältä alas, ja kuvaavat tietyllä tarkkuudella musiikkimakuni kehitystä. Ylimmäinen levy, Groove Coveragen 7 Years and 50 days on eräänlaisen merkkipaalun asemassa. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen itse ostamani yhden tietyn artistin levy, joka on fyysisessa muodossa (ei siis e-levy).  Groove Coverage, yhdessä Cascadan kanssa, symboloi eräänlaista mullistusta musiikkimaussani. Ne nimittäin liittyvät aikaan, jolloin löysin Youtuben ihmeet (aloittaessani tubeilun koko paikka oli ehkä reilu vuoden vanha, hurjaa!) ja hylkäsin radion pääasiallisena musiikinkuuntelun kanavana. Tästä alkoi toisin sanoen musiikkimieltymysteni kehitys kohti sitä, missä se on nytten. Olin 13 vuotta vanha.

Tätä aikaa hallitsi voimakas animemusiikkivideoiden kulutus ja eurobeat-musiikki. Groove Coveragen ja Cascadan lisäksi kuuntelin kaiken laista muutakin elektronisvaikutteista, rytmistä ja tanssittavaa musiikkia, kuten esimerkiksi J-poppia. Edelleen sanon, että elektroninen musiikki on musiikkimakuni alfa ja oomega, sillä monilla nykyisilläkin suosikkibändeillä ja -artisteilla (esim. SuG, Garbage, vanhempi Scandinavian Music Group,  Madonna, kpopparit)  on selkeitä elektronisia vaikutteita, ja monesti miellyn biiseihin joissa on sähköisen tanssimusikin elementtejä. Itseasiassa pidin vanhempieni mukaan jo ihan pienenä "tumstums-musiikista"! Groove Coveragesta pidän kovasti edelleen ja olenkin kiinnostuneena kuunnellut sinkkuja heidän tulevalta albumeiltaan.

Vaikka tanssijytkytys ei vielä tässä vaiheessa jäänyt taka-alalle, niin seuraava levy edustaa jo melkeinpä toista musiikillista ääripäätä. Itse en ole koskaan metallimusiikista suuremmin piitannut, mutta Nightwish on uponnut jo useamman vuoden ajan. Sain vanhan Nightwishin koko studiotuotannon lahjaksi eräänä jouluna (oiskohan ollut 2006) ja sen jälkeen olen levyjä ilolla soitellut (tosin Over The Hills And Far Away odottaa edelleen koneelle latausta, en ole saanut aikaseksi kun yli puolet levystä on livevetoja...) Pidän kaikista albumeista, mutta tähän kuvaan päätynyt Century Child on ehkä kaikista lempparein, jotenkin vaan niin... ah. Suhtauduin muuten aikoinani hyvinkin karsaasti uuten Nightwishiin, mutta nykyään myönnän että kyllä ne edelleen tekevät hyvää musiikkia. Uusiin levyihin tutustuminen on ollut työn alla jo jonkin aikaa.

Tähän väliin mahtuu myös klassinen Disney-musiikki -kausi, jolta ei satu nyt levyä löytymään (jos joku levy olisi, niin se olisi Leijonakuninkaan soundtrack). Luukutin disneybiisejä lukuisilla eri kielillä, kuuntelin ihmisten tekemiä multilanguage-versioita ja innostuin ylipäätään ekaa kertaa enemmän soundtrackeista ja instrumentaalisesta musiikista. Ehkä jumputusmusavuosien jälkeen sinfonisempi, instrumenttirikkaampi musiikki sekä runollisemmat sanoitukset alkoi selvästi puhutella, se kaiketi selittää miksi sen jälkeen tuli tämä Nightwish- ja Disney-kausi.

Eurobeat-vaikutteisin musiikin, AMV:iden, Nightwishin ja Disneyn jälkeen, lukion alkaessa, alkoi edelleen päällä oleva "Oops! I did it again" -kausi. Ja tällä en viittaa nyt Britney Spearsiin, vaan siihen taipumukseen, että alan toistuvasti kuuntelemaan musiikkityylejä, josta olen todennut "no tota mä en ainakaan ala kuuntelemaan". Ensiksi lienee huomautettava, että en missään vaiheessa hylkää aikaisempia suosikkejani, vaan musiikkimakuni edustaa eräänlaista konstruktivismia - uusi rakentuu vanhan päälle, mutta mitään ei heitetä pois. Mutta kuitenkin, erään Paulaihmisen vaikutuksesta lämpenen pikkuhiljaa J-rockille (joka oli ensikuulemalta ihan kamalaa mahakipuista kiljuntaa), ja SuGin I Scream Party on ensimmäinen jrock-albumi jonka olen ostanut, ja edelleen yksi lempparilevyjä. Muita tässä vaiheessa mukaan tulleita suosikkibändejä ovat An Cafe, Ayabie ja Serial Number, Alice Ninekin tulee kuvioihin hieman myöhämmässä vaiheessa. Jrockin saralta minua puhutteli lähinnä iloluontoinen Oshare-kei, ne synkemmät tapaukset jätin suosiolla muille.

Aikaisemmin minua leimasi tietynlainen antipatia suomenkielistä popmusiikkia kohtaan, johtuen enimmäkseen äitini tavasta luukuttaa Suomipop-kanavan FinnHits-osastoa joka lauantai-ilta. Lukion tokaluokan myötä mukaan tuli sellaisia nimiä kuin Ultra Bra ja Scandinavian Music Group. Osasyynä tähän aluevaltaukseen voisi ehkä mainita kiinnostuksen runojen kirjoittamiseen, suomalainen musiikki kun antaa paljon enemmän virikkeitä mokomaan kuin muunkielinen. Edellä mainituilta bändeiltä omistan ainoastaan kokoelmalevyt Näin minä vihellän matkallani ja Sinä päivänä kuin synnyin, jotka passaavat oikein hyvin koska kummankin orkesterin tuotanto on alusta loppuun varsin mukavaisaa (tuntuu jotenkin tosi oudolta puhua UB:sta ja SMG:stä ihan kuin ne olisivat ihan eri universumeista, oikeastihan jälkimmäinen syntyi edellisen "raunioille"). Muita tämän suomipop-kauden suosikkeja ovat muun muassa Johanna Kurkela ja Jenni Vartiainen, ja jälkimmäiseltä olenkin laittanut kuvaan debyyttialbumin Ihmisten edessä. Vielä enemmän pidän Jennin toisesta albumista Seili, mutta sitä en omista fyysisenä julkaisuna.

Tokaksi alimpana alppana on Alice Ninen tuorein kokopitkä GEMINI, jota hehkuttelinkin täällä joskus. Aivan ihana levy, jokseenkin omalla tavallaan hypnoottinen. Me gusta. Suomipop-kauden jälkeen lopetin varsinaisen kausiajattelun ja aloin enemmänkin täyspäiväiseksi musiikin sekakäyttäjäksi. Mukaan olen kaivellut paljon vanhoja suosikkeja, kuten ABBA ja Roxette, sekä uudenlaisia kokeiluja kuten vaikka Garbage. Lisäksi "musiikillinen ympyrä" tuli ikään kuin päätökseensä alkaessani jälleen kiinnostumaan amerikkalaisesta popmusiikista, kuten Katy Perrystä. Vaikka en edelleenkään kuuntelee radiota ihan mahdottomasti niin nykyään pidän korvat höröllä mahdollisten kiinnostavien tuttavuuksien varalta.

Viimeinen levy merkitsee, ainakin toivoni mukaan, tämän "hyi-en-ikinä-kuuntele-tota-oho-se-onkin-ihan-hyvää" -kauden päätöstä. Kpopille lämpeäminen poisti mielestäni ennakkoluulot ei vain kornupoppia vaan myös hiphop/rap -vaikutteista musiikkia kohtaan, ja tämän myötä olen alkanut tajuamaan, että musiikin kohdalla asenteen pitäisi olla "never say never". Sillä me olemme muuttuvaisia, ja musiikkimakumme muuttuu siinä mukana. MBLAQin Mona Lisa edustaa tietynlaista suuntaa musiikillisessa mieltymyksessäni, mutta on vain yksi haara siinä valtavassa puussa, jota lähdin 13-vuotiaana kasvattamaan. Ja suuntahan on, kuten puilla aina, ylöspäin!

Kehitys. Tapasin joskus sanoa, että musiikkimakuni on täydellinen. No, toki se on paljon parempi kuin kenenkään muun musiikkimaku (siis ei, tämä ei ole yhtään subjektiivinen väite tai mitään), mutta täydellinen on vähän liikaa sanottu asiasta, joka kehittyy jatkuvasti kohti parempaa. Kun sain ipodin joskus yläasteella, latasin sinne aluksi noin 20 biisiä. Nykyään ipodissani on 524 kappaletta, ja voin sanoa ihan rehellisesti että kaikki ne rokkaavat. Näiden vuosien aikana sieltä poistamani kappaleet voi oikeasti laskea yhden käden sormilla. Sillä minähän en kuuntele huonoa musiikkia. En rehellisesti sanottuna ymmärrä ihmisiä, jotka takertuvan tasan yhteen genreen ja kyllästyttyään siihen vaihtavat kertaheitolla toiseen, unohtaen entisen. 

Ihmisen lempimusiikki kertoo meille oikeastaan aika paljon, ja itse olen tyytyväinen pystyessäni määrittelemään omastani selkeitä linjoja ja ikävaiheisiin liittyviä kausia. Ja tietyllä tavalla kutkuttavaa ajatella, ettei oikein voi tietää, mikä juttu on seuraavaksi kovassa huudossa meitsin stereoissa. Tänään lainasin kirjastosta kolme CD:tä, Kran Escapen, Owl Cityn Ocean Eyesin ja Blondien Lividin. Kaikki varmasti oikein messeviä läpyköitä. Odottelen jo innolla sitä päivää, kun voin vanhana mummona ihan todella mainostaa sitä täydellistä musiikkimakuani ja esitellä ipodia jossa on ties kuinka monta hyvää biisiä.