You are so special, aren't you?

"Nykyään kaikki vaan..."
"Siis mä en tajua miten kaikki..."
"Onneks mä uskallan olla oma itseni tekemällä..."
"Siis kauheeta massaa toi..."
"Mä olen outo."

Minua on jo vuosikaudet nyppinyt länsimaisessa nuorisokulttuurissa esiintyvä ilmiö, joihin olen jo ohimennen viitannut joissain aikaisemmissakin teksteissä. Kyseessähän on toimintamalli, jota kutsun "oman yksilöllisyyden korostamiseksi", ja joka ilmenee aika usein yllä luonnehdittujen fraasien kaltaisina toteamuksina. Toisin sanoen kyse on siitä, kuinka oma persoona pyritään korottamaan "keskitason" yläpuolelle tuomalla esiin piirteitä, jotka tekevät oman luonteen ja omat kiinnostuksen kohteet "erikoisiksi".

Perimmäiset syyt tähän käytökseen on helppo nähdä. Ensinnäkin, länsimaisille kulttuureille tyypillistä on voimakkaan individualismin painotus: halutaan olla yksilöitä, halutaan olla erikoisia, halutaan erottautua ympäristöstä, halutaan korostaa omia kykyjä ja ominaisuuksia. Yksilöllisyys on pop, yhteisöllisyys ei. "Keskiverto", "tavallinen" ja "mitäänsanomaton" ovat lähestulkoon haukkumasanoja. Luulitko että menestyneet yritysjohtajat tai valovoimaisimmat viihdetaiteilijat ovat jotain naapurin mattimeikäläisiä? No ei kyllä. Siksi siis minunkin on oltava jotain, mitä muut eivät ole.

Toisena syynä voisi nähdä nuoruuteen liittyvän oman minuuden ja identiteetin etsinnän. Halutaan löytää ne omat jutut, joihin voisi identiteettinsä ankkuroida ja joista voisi löytää luonnollisia tapoja ilmaista itseään. Nuorisokulttuurissa tämä oman persoonan korostus näkyy kaikista voimakkaimmin musiikissa ja vaatetuksessa, jotka itsessään jo toimivat esimerkiksi tapoina kertoa siitä, minkälaiseen "valtavirrasta erottautuvaan" ryhmään kuuluu. Ne ovat viestejä, joilla korostetaan "minä versus muut" asetelmaa ja näin omaa individualismia.

Yksilöllisyyden korostus lähtee yleensä siitä uskomuksesta tai stereotypiasta, että valtaosa (saman kulttuurin ja oman ikäluokan) ihmisistä tekee jonkun asian tavalla X. Tällainen voisi esimerkiksi olla se, että Ernu-Eero sanoo: "valtaosa ikäisistäni kuuntelee Justin Bieberin musiikkia." Samalla E tekee oletuksen, että Justin Bieberin musiikin kuunteleminen on jonkinlainen hänen ikäluokkaansa yleisesti kuvaava ominaisuus, eräänlainen "default"-asetus. Siksipä siis sanomalla "Minä kuuntelen Super Juniorin musiikkia" E kokee tekevänsä jonkinlaisen perustavanlaatuisen pesäeron ikätovereihinsa ja nostavan näin itsensä yksilöksi "massojen" yläpuolelle.

Mutta kuunteleeko valtaosa Ernu-Eeron ikätovereista todella Justin Bieberiä? Tuskin. Vielä 1980- ja 1990-luvut olivat voimakkaasti musiikillisen massakulttuurin värittämää aikaa. Radio oli pääasiallinen musiikinkuuntelun kanava, ja se muokkasi runsaasti nuorten kuulijoiden musiikkimakua. Laajasta, kansainvälisestä musiikkitarjonnasta ei yksinkertaisesti päästy kunnolla kartalle, kun vaihtoehtoja radion ohella olivat lähinnä livekeikat ja levyjen tai kasettien hankkiminen, jotka olivat kummatkin yleensä maksullista touhua. Vuosituhannen vaihde oli merkkipaalu massakulttuurien kuolemalle, syy lienee sanomattakin selvä: Internet ja Youtube. Minä itse olen elävä esimerkki tästä reformista, ennen juutuubin ihmeiden löytämistä radio oli minullekin pääasiallinen musiikinkuuntelun kanava, kun taas nykyään en kuuntele sitä enää lähes ollenkaan.

2000-luvun alun jälkeinen nuorisokulttuuri on sirpaloitunutta, sillä ryhmäpaine ei vaikuta enää samalla tavalla kiinnostuksen kohteisiin Internetin yleistymisen jälkeen, koska samoista asioista kiinnostuneita voi löytää kauempaakin kuin omasta lähipiiristään. Hyvä on, ehkä Justin Bieberin musiikkia kuuntelevia löytyy edelleen enemmän tästä maasta kuin Super Juniorin musiikkia kuuntelevia, mutta ei ole mitään perustetta pitää edellä mainittua jonkinlaisena normina, josta poikkeaminen takaa yksilöllisyyden. Pikemminkin Ernu.Eeron asenne heijastelee hänen pyrkimystään pönkittää omaa asemaansa ja itsetuntoansa. Jotkut saattavat esimerkiksi argumentoida: "Se, että kuuntelen erilaista musiikkia/pukeudun eri tavalla kuin "muut", tarkoittaa että uskallan olla oma itseni." Eräs kaverini on jopa kuullut opettajaltaan (!) väitteen, että "tavanomaisesti pukeutuminen" on ainoastaan merkki rohkeuden puutteesta, siitä ettei uskalleta tehdä oman pään mukaan. Yleensä "massasta erkaneminen" liitetäänkin nuorisokulttuurissa nimen omaan haluun "olla oma itsensä".  Mutta entä jos joku HALUAA kuunnella Justin Bieberiä? Mitä jos joku HALUAA pukeutua kuumimpien trendien mukaan? Ovatko tässä tapauksessa tämän henkilön itseymmärrys ja individualismi ristiriidassa, ja kummasta hänen pitäisi luopua kehittyäkseen ihmisenä?

Yksilöllisyyden korostuminen näkyy myös esimerkiksi sellaisen sanan kuin "outo" yleistymisenä ja sen käytön muuttumisena. Minulle outo on sanana negatiivissävytteinen ja minust on, noh, outoa jos joku sanoo itsestään pokkana: "Olen outo." Omien käsityksieni mukaan outo on jotain yleisistä käytännöistä, tavoista ja normeista selkeästi ja negatiivisesti poikkeavaa, ja itse liitän sanaan "outo" myös luontaantyötäviä ja uhkaavia mielleyhtymiä. Siksi itse pitäisin loukkaavana, että minua luonnehdittaisiin tällä sanalla. Nykyaikana outo on kuitenkin saanut lisämerkityksiä, joiden takia se tulee lähemmäs käsitettä "omalaatuinen", ja tähänhän nykyajan nuoriso onkin juuri pyrkimässä.

Ylenpalttinen yksilöllisyyden ihailu ja yleensä hyvin subjektiivisesti määritellyn "massakulttuurin" halveksinta eivät onneksi ole pysyviä ilmiöitä. Vanhemmiten aletaan ymmärtää, että musiikkimaku, pukeutuminen ym. ovat vain yksilön ominaisuuksia, ja uniikkius itsessään ei synny siitä, että nostetaan omat kiinnostuksen kohteet jalustalle. Aikuisena ei yleensä enää haluta määrittää itseään jonkin ryhmän kautta (kuten vaikkapa jrock-fanit tai punkkarit), vaan huomataan, että kaikki ihmiset ovat lähtökohtaisesti yksilöitä, omia persooniaan, eikä heidän tarvitse sitä erikseen muille mainostaa. Myös nuorisokulttuurin sisäistä vastareaktiota on näkynyt, kuten huomio siitä, että "nykyään erilaisuus on massaa." Niinpä, kuinka omaperäistä loppujen lopuksi on pyrkiä olemaan sitä mitä jo on?

Tämä varsin sekava ja ajatuksenvirtainen mielipidekirjoitus syntyi ikään kuin polemiikkina (aika huonona sellaisena, kun ei se alkuperäisen lukijakuntaa saavuta, mutta joskus on vaan pakko avautua...) Tumblrissa näkemälleni postille. Kyseessä oli käännös "psykologin" kirjoittamasta tekstistä, jonka kuuluisi luonnehtia K-pop-faneja. Tekstin epätieteellisyys, epätäsmällisyys ja tarkoitushakuisuus on kuitenkin niin räikeää, etten usko tuon edes olevan oikeasti psykologin kirjoittama. Silti lukuisat fanit ovat sitä levittäneet ikään kuin totuutena. Tekstissä korostetaan mm. korealaisen musiikin fanien erilaisuutta muihin nähden, heidän suvaitsevaisuuttaan ja hyvää muistiaan, siis juuri sellaisia asioita mitä nämä fanit luultavasti haluaisivat itsestään kuulla. Todennäköisesti he ovat siis vain sokaistuneet omasta erinomaisuudestaan. Mielestäni tällaisten asioiden levittely kertoo selkeästi nuorien keskuudessa olevasta intohimosta siihen, kuinka ne omat kiinnostuksen kohteet halutaan nähdä parempina ja erikoisempina kuin muiden. But honestly, what's the point?