Heipä hei! Meitsi on tässä vietellyt perioditaukoviikkoa, stressannut tyhmistä jutuista, ollut vihainen, ollut iloinen ja tehnyt eeppisiä suunnitelmia. Eksegetiikan tentti meni ihan hyvin, nyt vaan toivotaan että ne kohdat jotka arvasin oli hyvin arvattuja T. "Ei tätä kristologiaa mihinkää tarvi..." Eilen keskiviikkona kävin vielä palauttamassa yhen esseen, josta mulla oli suuret suunnitelmat, mutta lopputulos ei ollut ihan niin impressive kuin suunnitelmat anto olettaa. Ja Twitteriä lukeneet varmaan tietävätkin, että minä älypää unohdin muistitikkuni kiinni yliopiston koneeseen, ja se kyllä ÄRSYTTI. Ei siellä mitään tärkeää tai erityisen tulenarkaa (ainakaan toivottavasti) ollut, mutta silti harmittaa olla tällanen hajamielinen urpo. Tunnelma kuitenkin kohosi kun sain mun ex-työnantajalta a.k.a Helsingin kaupungilta postissa kaks vapaalippua Finnkinoon. Loistojuttu, sillä just kauhistelin kun leffalippujen hinnat on taas noussut, ja teattereihin on näillä näkymin rantautumassa taas monta ihanaa elokuvaa!
Tänään oon lagannut kotona, paitsi että äsken jouduin lähtemään evakkoon kun siivoojat tuli... Ohjelmassa olis vielä yhden esseen kirjoittaminen loppuun, ja sitten voiskin alkaamaan suuntaamaan katsetta kohti tulevaa periodia... Itsehän aloitin homman tyylikkäästi unohtamalla ilmoittautua uskontotieteen peruskurssille, mutta mailasin asiasta kurssin pitäjälle, joten eiköhän toi homma saada hoidettua kuntoon sillä, kun kerta luentokurssi on kyseessä. Ensi jaksossa on luvassa etiikkaa (blaah) ja muinaiskreikkaa (3 tuntia kaks kertaa viikossa, ja kuulemma ihan pirun vaikeaa...)
Siis kamalaa, onko nyt jo 27. lokakuuta? Äskenhän oli vielä syyskuu! Lokakuusta ennustelin hyvää kuuta, ja kylläjoo, voishan tätä aika onnistuneeksi kuuksi sanoa! Sen sijaan marraskuu mua vähän jännittää, koska todellakin haastattelu vapaaehtoistyöhön tulossa ja sitten -le gasp- täytän 19 vee. VIKA TEINIVUOSI. Mulla on ollu viime päivinä hirveä ikäkriisi, eikä kaikki johdu vaan siitä että koen olevani vanha. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän joudun kuulemaan sitä mantraa: "Kun oot jo sen ja sen ikänen niin sun pitäisi olla sitä ja sitä..." Pitäisi olla vähemmän herkkä. Pitäisi olla vähemmän kiittämätön. Pitäisi ja pitäisi! Mun itsetunto on heilahdellut ihan kiitettävästi viime aikoina. Toisaalta mulla on enemmän rohkeutta olla just sellainen kuin olen, kaikkine särmineni. Mutta toisaalta sitten joudun kuulemaan koko ajan siitä millainen mun pitäis olla, ja se saa mut tuntemaan mut tuntemaan itseni niin hemmetin huonoksi.
Niin, ja viimeinenkin marraskuuhun liittyvä odotus vetiin tänään kun sain kuulla että Dalmatian tekee comebackin vasta TAMMIKUUSSA. Kiitos tästä, IS Entertainment, tulihan toi Dalmatianin ainoa julkaisu niinkin vähän aikaa sitten kuin viime helmikuussa.
I don't want to impress you, but I took this picture.
Tylsyyksissäni tossa eilen napsaisin yhteiskuvan kaikista mun luomiväreistä. Mulla on aina sellainen tunne että omistan ihan liikaa meikkejä, mutta kun tota kuvaa katsoo niin eihän noita edes paljon ole, ainakin jos verrataan todellisiin meikkifriikkeihin. Kaiken lisäksi käytän noita kaikkia enemmän tai vähemmän ahkerasti, joten ne ei todellakaan pyöri turhina laatikoissa. Mutta silti tuntuu, että niitä on liikaa. Tää kertoo vähän mun ongelmallisesta suhtautumisestani omistamiseen: tulee helposti huono omatunto, jos ostan jotain mitä en "tarvitse". Yleensäkin olen elämässä enemmän quality over quantity-tyyppiä (paitsi ehkä ruuan suhteen). Ja himotuksia kävelee vastaan harva se päivä! Viimeksi tänään näin Seppälässä Wet 'n Wildin kahdeksan sävyn paletteja, joista toisessa oli aivan ihania liilan sävyjä. Eikä todellakaan ollut kallis!
Meikeistä vielä sen verran, että miksi ihmeessä meille kalpeille suomalaisille tarjotaan niin tummia meikkivoidesampleja? Tänään kokeilin naamalle yhtä Yves Rocherilta saatua samplea, jonka kädelle testatessa olin katsonut, ettei se niin paha ole. No, sitkun puuterin olin lätkinyt päälle niin aloin katsoa peilistä vähän että hetkonen... No, korjailin tilanteen sutimalla päälle mun normimeikkivoidetta ja lopputuloksesta ei tullut niin järkky ettenkö kehtasi ihmisten ilmoilla pyörähtää. Testailu saanee kyllä jatkua sellaisina päivinä kun en ole naamaani ulos näyttämässä, itseäni kun ei vaan sytytä toi liian tumman meikkivoiteen ja valkoisen kaulan kombo.
Mutta hei, huomenna on perjantai! Muut ihmiset on kaiken maailmabn halloween-bileissä, mun perjantai tulee sujumaan suunnilleen samalla tavalla kun Dave Daysin biisissä:
Tai no, ajattelin yleisen dataamisen lisäksi katsoa omistamiani live- ja kylkiäisdvd:itä. Ja voispa sitä kattoa myös ton ekan Pokémon-leffan, joka mulla on ollu jo tyyliin kymmenen vuotta videolla. Ja taas kaikki kadehtii mun mielenkiintoista ja tapahtumarikasta elämää, whoah! Ei mutta Pokémon on hieno juttu. Ja live-dvd:t. Ja musavideot. Ja sosiaalinen media. Oh god, mitähän mä muistelen hurjasta nuoruudestaani jokus viidentoista vuoden päästä...
Loppuun vielä päivän SHINee-anekdootti. Tämähän on siis kosmetiikkabrändi Etude Housen mainos:
"Käyttäkää meidän tuotteitamme, niin naamanne shine(e) on kuin kolmen tunnin tanssitreenien jälkeen!" "Koe SHINEe kasvoillasi!"
Hei sinä, joka olet photoshopannut tämän mainoksen: mun naama näyttää tolta hellepäivänä kun en ole jaksanut tarttua puuteriin. Luonnollinen hehku on jees, mutta... SHINee is totally living up by their name.
K-popin maailma on siitä mielenkiintoinen, että ihmisiä kutsutaan siellä tontuiksi, Erittäin Tärkeiksi Henkilöiksi, aaplussiksi tai venteiksi. Tarkemmin sanottuna, kaikki bändit (tai oikeastaan heidän levy-yhtiönsä) repivät aina jostain termin, jolla sitten nimittelevät fanejaan. On BBCtä, on Sonea, on Jwalkeria, on Girlfriendia. Näitä fanikuntiin kuulumisia voisi kutsua ikään kuin "kansallisuudeksi" sillä varauksella, että niitä voi olla useampia ja muutenkin voit itse päättää minkä "kansallisuuden" otat. Vaikka fanien nimittely ei suinkaan ole mikään korea-exclusive-juttu, niin systeemillä on varmasti juurensa Aasian voimakkaan yhteisöllisessä kulttuurissa, jossa on tärkeää kuulua johonkin.
Omalta kohdaltani mainittakoon, että yksilöä korostavana vierastan suuresti tätä systeemiä. Ensinnäkin, jos haluaisin määritellä itseni Dalmateksi, VIPiksi, Shawoliksi tai A+ssaksi, niin joutuisin läpikäymään vaikeita identiteettiini liittyviä kysymyksiä. Onko dalmatiuteni jollain tavalla "suurempaa" kuin vipiyteni, koska ikään kuin leimaudun Dalmatianiin enemmän kuin Big Bangiin? Voinko olla täysin A+, vaikka Stay on minusta ihan kamala biisi? Ja Shawol minä en nyt ainakaan voi olla, koska kieltäydyn tuntemasta yhteenkuuluuvuutta saastaisten 2min-fanien kanssa. Sen sijaan ajattelen, että kuuntelemani musiikki on ominaisuus minussa. Olen siis Kara, ja se, että kuuntelen Dalmatiania on osa "karautta", ja jota ilman olisin edelleenkin Kara, mutta olisin sitä eri tavalla kun olen nyt.
Henkilökohtaista olemistani suurempana ongelmana pidän tämän asian suhteen kuitenkin itse bändin olemista. Fanien nimittelysysteemi nimittäin muistuttaa minua elävästi Lady Gagan tavasta kutsua itseään "Mother Monsteriksi" ja fanejaan "Little Monstereiksi". Tästä syntyy kontrasti, joka antaa ymmärtää Gagan olevan jollain tavalla "suurempi" kuin faninsa. Mutta onko oikein ajatella bändin tai artistin olevan suurempi kuin faninsa? Mietitään. Minä voin eksistoida yksin, en tarvitse MBLAQia olemassaolooni. Mutta MBLAQpa tarvitsee MINUT ollakseen olemassa! Sillä minä, herran jestas, olen syy joka ylipäätään mahdollistaa heidän olemassaolonsa bändinä. Jos minä yksittäisenä henkilönä lopettaisin fanittamisen, se ei ehkä olisi MBLAQin loppu, samalla tavalla kuin yhden hampaan vetäminen suusta ei vielä vaikeuta syömistä. Mutta mitäs sitten kun kaikki hampaat on vedetty pois? Tähän vedoten voin siis ajatella tietyllä tasolla edustavani koko fanikuntaa.
Musiikillisten artistien todellinen olemus korostuu hyvin korealaisissa musiikkiohjelmissa, jossa bändit esiintyvät ja joiden lopuksi yksi äänestetään voittoon. Joku kommentoi osuvasti, ettei lopun voitolla ole todellisuudessa paljoakaan tekemistä tekemistä itse esityksen tai kappaleen kanssa, vaan kyse on siitä, kenellä on eniten faneja. Bändi on faniensa summa. Jok'ikinen levy-yhtiö on rakentanut imperiuminsa fanityttöjen ja -poikien rahoilla, heidän veren, hien ja kyyneliensä päälle. Minun levyni saattaa sanoa, että SHINee on yhtä kuin Onew Jonghyun Taemin Minho Key, mutta jos SHINee oikeasti olisi vain nuo viisi heppua hengailemassa keskenään niin tuskin heistä nyt tässä kirjoittaisin. Jonghyunilla on ehkä luonnostaan potentiaali olla hyvä laulamaan, mutta siitä potentiaalista ei paljoa iloa ole, jos kukaan ei ole siitä hänestä esiin kaivamassa tai sille arvoa antamassa. Jos siis mietit kaikkea, mitä SHINeeseen mielessäsi liität, on sinun pakko tulla siihen lopputulokseen, että todelliselta olemukseltaan se on jotain paljon enemmän kuin viisi ihmistä, tai edes viisi ihmistä ja levy-yhtiö.
Jotkut bändit pyrkivät korostamaan faniensa merkitystä kutsumalla heitä yhdeksi bändinsä jäsenistä. Ihan hyvä idea, mutta eihän se vielä riitä. On täysin epäsopusuhtaista, että se bändin viimeinen jäsen on monista tietoisuuksista koostuva superihminen, jolla on viime kädessä valta päättää lähes kaikesta. Ja on jokseenkin alentavaa joutua osaksi tahdotonta massaaa, mehiläisparvea joka seuraa sokeasti kuningatarta. Minähän olen yksilö. Minä teen omia valintojani, ostan levyn, kerron jostain kappaleesta kaverilleni, kirjoitan fanficciä. Ja samalla rakennan eteenpäin jotain nimeä, Bigbang, SHINee, 2NE1. Minä, fani, olen siis bändin ominaisuus! Vähän samalla tavalla kuin joku bändi on minun ominaisuuteni. Ja minähän olen The Kara, en joku "a" tonttu tai ventti.
What I am trying to say is, että artistit, bändit, ketkä tahansa: kunnioittakaa fanejanne. Eihän se aina ole helppoa, kun ne kiljuvat, pyytävät nimikirjoituksia ja kirjoittavat pervoja fanficcejä, mutta deal with it. Fanit ovat osa teitä, kaikki mitä teillä on todellisuudessa vain ihailijoiden huojuva torni. Voi ehkä tuntua vähäpätöiseltä kohdella ylimielisesti sitä yhtä fania, mutta tämä fani voi olla sen kuuluisan fanifoorumin pääylläpitäjä. Me olemme yksilöitä, meillä kaikilla on oma paikkamme, me olemme järjestäytynyt verkosto eikä mikään tahdoton alamaisten massa. Miettikää siis tarkkaan mitä palikkaa sieltä tornistanne tökkäätte.
Öh, ei taida olla ihan eka kerta kun eksistentiaalinen pohdinta lähtee meikämimmiltä lapasesta... Mutta musta nää on oikeasti merkityksellisiä asioita, niin väärltä kuin se voi kuulostaakin.
Vähän tämä oli kyllä oman itsetunnonkin pönkitystä... Minähän en ole Dalmate, minä olen Dalmatian itse.
VAROITUS: Tämä postaus sisältää mahdottomasti turhanpäiväistä jaarittelua ja poikkeuksellisen huonolaatuisia kuvia (ja paljon sulkeita)
Mistä tunnistat ihanan ihmisen?
Hän ymmärtää, että "vartija", "key", "tyttö" ja "asdfghjk" ovat täysin valideja suomen kielen adjektiiveja.
Hän musiikkivideoita katsoessaan pyrkii bongailemaan, ketkä ovat sheivanneet kainalonsa ja kenellä on anorektisimmat reidet ja päivittelee näitä kovaa ääneen kanssasi.
Hän ei pahastu epävireisestä hoilaamisestasi.
Nähdessään seinälle kiinnitetyn Minho-kortin hän vaatii hankkimaan jostain Onewin kaveriksi (tämä on tärkeää!)
Hän on yksinkertaisesti PARAS.
Eli siis loppuviikko on vietetty Paulan seurassa ja meitsiltä löytyy ihan uutta energiaa ensi viikon tenttiin ja perioditaukoviikkoon (joka onkin niin rankkaa että oikein hirvittää, kun ei kouluakaan ole... ;D) Keskiviikkona raahauduin siis erittäin rankan ja ärsyttävän päivän jälkeen hänet hakemaan (mulla oli pienimuotoinen tentti ja suullinen esitys joka videoitiin ja joka meni ihan surkeasti). Käytiin ekaksi kahvilla, ja mä suutuin koska mun kaakao oli pahaa :( Vertailen aina eri lafkojen kaakaoita ja kun joissain paikoissa saa niin ihanaa automaattikaakaota niin on kyllä aina yhtä ärsyttävää sitten saada jotain sellasesta annospussista tehtyä. Himassa me lähinnä vaan lagattiin, Paulahan tuli siis tiistaina Pariisista ja toi mulle tuliaisiksi mun lempparisuklaata ja ihanan suihkugeelin <3
Seuraavana päivänä oli meidän perinteinen "Helsinki & kulttuuri"-päivä. Yritettiin olla aika hyvissä ajoin liikkeellä, koska mulla oli luento ja haluttiin ehtiä kulttuureilla ennen sitä. No, ylenmääräisen panikoinnin ja hössötyksen jälkeen myöhästyttiin bussista ja päästiin vähän myöhemmin liikkeelle. Helsingissä suunnattiinkin sitten heti Ateneumiin (tai no, oltaisiin suunnattu ellei meidän pääkaupunkiseutuoppaamme (eli siis minä) olisi kuljettanut pikkuturistia ihan harhaan....) Ateneumissa oli meneillään kaksi näyttelyä, toinen käsitteli Lapin taidetta ja toinen litografiaa. Myös perinteiset suomalaisen taiteen merkkiteokset käytiin katsastamassa. Itse tykkäsin ainakin kovasti, olen muutenkin aina ollut tällaisen "perinteisen taiteen" ystävä, ja viime käyntikerrasta oli muutenkin aikaa. Ateneum oli kuiteskin niin iso ja pääsylippu niin kallis jopa opiskelijahinnalla että päätin sitten käyttää hyväkseni akateemista vapauttani ja jättää koko eksegetiikan välistä (I REGRET NOTHING). Sivistymisen jälkeen suunnattiin thaimaalaiseen syömään kupumme täyteen ja kierreltiin sitten vielä kaupoissa.
Paluumatkalla pysähdyttiin postissa hakemassa mun ihq paketti ja Paula naureskeli mulle kun en "tunnistanut" mun alakouluaikojen ihastusta (joka on edelleen aika kuuma). Täytyy kyllä sanoa että tavaroiden avaaminen paketistaan on tuhat kertaa hauskempaa kun on joku jonka kanssa fiilistellä. Ja täytyy nyt sanoa että perun kaiken pahan mitä olen sanonut japanilaisista levyistä, tai ainakin SM Entertainment tietää miten kosiskella skeptisiä wnb-fanejaan. LUCIFERin B-versio on hieeno. Ensinnäkin siinä on erillinen kotelo, josta saa aina plussaa (mulle tuottaa syntistä mielihyvää ottaa tavaroita kotelosta ja laittaa takaisin). Kaiken lisäks etukannet ovat tosi kivat, mutta jostain syystä takakannen suunnittelijan käsitys äärimmäisestä estetiikasta on Taeminin reidet. Nämä kansallisaarteet on featuroitu niin pahvikotelon, CD-kotelon kuin photobookinkin takana. Toivon että tämä olisi jollain tasolla vaihtuva elementti, musta on jotenkin moraalisesti kyseenalaista tunkea sen ainoan alaikäisen bändiläisen haarat jokaiseen takakanteen.
No onhan niitä nuoria poikia kiva esineellistää...
Tilauksen toinen tuote oli aika hulvaton tapaus. Bigbangin eka kokopitkä nimeltään Vol. 1 since 2007. Korealaiseen tapaan levyn kotelo muistutti lähinnä etäisesti länsimaisia vastineitaan, kotelo oli sisältöön nähden syvyyssuunnassa aivan liian iso ja materiaaliltaan jonkinlaista pehmeää PVC-muovia. Muovissa oli tunnistettava haju, joka toi Paulalle ekaksi mieleen sanan "morfiini", miltä mokoma tavara mahtaa sitten oikeasti haista : D Mutta todellinen jännyys alkoi vasta CD-kotelon sisällä. CD-lehtisen kannet oli nimittäin tehty hauskasta, pehmoisesta matskusta jota en itsekään tunnista ja sekä etu- että takalehtiseen oli kiinnitetty omituiset irroitettavat muovipalat, joihin oli näkymättömälle kalvolle painettu kuvat T.O.Pista ja Seungrista. Hetkisen tutkiskelun jälkeen meille valkeni, että nehän ovat dioja! Niitä läpyköitä, joita pyöritettiin diamasiinoissa joskus vuonna nakki ja makkara. Tämän älynväläyksen jälkeen pääsi kyllä aika kova nauru, sillä kumpikaan meistä ei ollut edes koskaan nähnyt diakonetta... No, levy itsessään oli aika jees, soundi on mukavan raikas ja hiphop-vaikutteinen Bigbangin nykymeininkiin verrattuna.
LOL, eihän nykyajan lapset edes tiedä mitä diat on
Tunkiessani näitä mun osastoon "nolot levyt" kelailin, kuinka ihania CD:t oikeastaan ovatkaan. Yksi syy miksi arvostan innovatiivista ja omaperäistä CD-designiä on, että minusta on hauskaa ihastella kiinnostavaa suunnittelua, selailla photobookeja ja hiplailla vaihtuvia materiaaleja. Vaikka itsekin ihan kustannussyistä yleensä ostan uutuuslevyt digitaalisina, niin nyt tiedostojen katoamisen myötä olen alkanut arvostaa kiinteitä CD:itä entistä enemmän, ja olisihan se muutenkin kohtuullista että ne parhaat levyt löytyisivät sieltä hyllystä asti. Ainakin mun tulevaisuudessa mun levykokoelma saa olla yleisen kadehdinnan kohde!
Mutta niin, perjantaina jouduttiin heräilemään hyvissä ajoin, sillä mun piti soittaa YTHS:ltä lääkäriaikoja. Vaikka viime viikon alussa tullut flunssa on jo selätetty, niin mua on vaivannut varsinkin iltaisin rajuksi yltyvä yskä. Äiti epäili jotain jälkitautia, mutta vastaanottovirkailija ilmoitti yskän olevan yleinen oire ja käski odottelemaan vielä ainakin muutaman päivän, lääkäriajat olivat muutenkin siltä päivältä täynnä. Pyrkimys oli silti päästä matkaan ajoissa, mutta Paulalle toi herääminen ei oikein tahtonut maistua. Selätin ongelman pistämällä Luciferin kaverit täysillä soimaan, ja eipä aikakan kun sängystä alkoi kuulua kauhea ulina "EEEIIII TÄTÄ" ja mimmi oli aamupesulla alta aikayksikön! (Toim. huom. Tämähän oli tilanne siis perjantaina, lauantaina tuskin ehdin selkääni kääntää kun kauhea luciferfiilistely jo alkoi ja sunnuntaina Paula oli jo vakuuttunut että onni on oma SHINeen levy. Tästä sitä taas nähtiin mitä tapahtuu kun antaa Paholaiselle pikkusormensa...)
Vaikka oltiin hyvissä ajoin hereillä niin jostain kumman syystä myöhästyttiin TAAS bussista : D Kohmot liikenteessä, onneksi suurempaa vahinkoa ei tapahtunut. Mentiin siis keilaamaan meidän ystävän kanssa, jota en ole itsekään rikollisen pitkään aikaan nähnyt vaikka samassa kaupungissa todellakin asutaan... Keilailun jälkeen suunnattiin vielä kiinalaiseen lounaalle ja kotimatkalla tehtiin kaksistaan pyhiinvaellus cittariin irtokarkkien perässä. Illalla oli ohjelmassa leffan katsomista, Paula oli ostanut Anttilasta aika kasan ranskalaisia leffoja ja katsottiin niistä Pierre Salvadorin romanttinen komedia Hinnasta viis. Kuten olen ennenkin sanonut, niin lajityyppi ei ole omia suosikkejani mutta mielestäni tuo ainakin oli ihan katsomisen arvoinen pätkä. Lisäksi ohjelmassa oli Paulan pyrkimys löytää hänen seuraava Suuri Korealainen Poikabändirakkaus, ja tämä siis tarkoitti ekskursiota kpopin syville ja tuntemattomille vesille. Kalastelu ei kuitenkaan tuottanut tulosta, mutta tälläkin tarinalla oli lopulta onnellinen päätös.
Lauantaina Paula suuntasi omin nokkinensa tapaamaan kaveriaan (tällä kertaa bussista myöhästymistä ei tapahtunut), ja itse käytin yksinolon hetket eksegetiikan parissa. Enää 60 sivua koealuetta jäljellä! Illalla Paulan vanhemmat ilmestyivät tänne kuopustaan kaitsemaan ja lätkimään korttia (vanhempamme ovat siis opiskelukavereita) ja me kaksi vietimme aikaamme mm. potpurin parissa. Kuulosta varmaan todella ylväältä, kun meikä laulaa käheällä kurkulla: "You make me cry saranghae titidiittidii just tell me why JOTAIN KOREAA I'm soo KREISSEEEEEEE no ny joku oh yeah oh yeah oh yeah" ja toi sitten jatkuu puoli tuntia ja käy läpi kaikki kpop-laulut jota tiedetään. Aikaihmiset tuli jossain vaiheessa ihmettelemään että onko meillä joku hätä kun möykätään niin kamalasti...
Sunnuntaina eli tänään koittikin Paulan lähtöpäivä, ja aamulla oltiin vähän kankeita kun hänellä alkoi huomenna sitten vielä koulukin. Ehittiin kuitenkin mm. ihastella Paulan Pariisin-kuvia (joita oli noin tuhat, aika uskomatonta varsinkin mulle joka vihaa valokuvien napsimista ja ottaa kaikista nähtävyyksistä tasan kaks kuvaa), tehdä yhtä ihan tyhmää koulujuttua ja käydä vielä kertaalleen ulkona syömässä (ei sentään aasialaisessa tällä kertaa!). Illalla meitsi ehti vielä suunnata lenkillekin, joka tuntui hyvältä kipeyden vuoksi pidetyn tauon jälkeen~
Joo eli kuten näette mulla oli aivan kamalaa ja hirveetä ja oonkin tosi ilonen että seuraavan kerran joudun näkemään Paulaa vasta joululomalla... Tunnelmankohottajaksi lisään tähän loppuun biisin, josta avauduin yks ilta tähän tyyliin: "Siis mä vihaan tätä biisii niin paljon se on nii kauhee, en tajuu miten joku voi tehä tällasen biisin mä vihaan sitä, siis tää saa mut niin vihaseks et ei luoja, sanoinko et vihaan tätä ja et toi Yoseob on pullanaama"
"Nykyään kaikki vaan..."
"Siis mä en tajua miten kaikki..."
"Onneks mä uskallan olla oma itseni tekemällä..."
"Siis kauheeta massaa toi..."
"Mä olen outo."
Minua on jo vuosikaudet nyppinyt länsimaisessa nuorisokulttuurissa esiintyvä ilmiö, joihin olen jo ohimennen viitannut joissain aikaisemmissakin teksteissä. Kyseessähän on toimintamalli, jota kutsun "oman yksilöllisyyden korostamiseksi", ja joka ilmenee aika usein yllä luonnehdittujen fraasien kaltaisina toteamuksina. Toisin sanoen kyse on siitä, kuinka oma persoona pyritään korottamaan "keskitason" yläpuolelle tuomalla esiin piirteitä, jotka tekevät oman luonteen ja omat kiinnostuksen kohteet "erikoisiksi".
Perimmäiset syyt tähän käytökseen on helppo nähdä. Ensinnäkin, länsimaisille kulttuureille tyypillistä on voimakkaan individualismin painotus: halutaan olla yksilöitä, halutaan olla erikoisia, halutaan erottautua ympäristöstä, halutaan korostaa omia kykyjä ja ominaisuuksia. Yksilöllisyys on pop, yhteisöllisyys ei. "Keskiverto", "tavallinen" ja "mitäänsanomaton" ovat lähestulkoon haukkumasanoja. Luulitko että menestyneet yritysjohtajat tai valovoimaisimmat viihdetaiteilijat ovat jotain naapurin mattimeikäläisiä? No ei kyllä. Siksi siis minunkin on oltava jotain, mitä muut eivät ole.
Toisena syynä voisi nähdä nuoruuteen liittyvän oman minuuden ja identiteetin etsinnän. Halutaan löytää ne omat jutut, joihin voisi identiteettinsä ankkuroida ja joista voisi löytää luonnollisia tapoja ilmaista itseään. Nuorisokulttuurissa tämä oman persoonan korostus näkyy kaikista voimakkaimmin musiikissa ja vaatetuksessa, jotka itsessään jo toimivat esimerkiksi tapoina kertoa siitä, minkälaiseen "valtavirrasta erottautuvaan" ryhmään kuuluu. Ne ovat viestejä, joilla korostetaan "minä versus muut" asetelmaa ja näin omaa individualismia.
Yksilöllisyyden korostus lähtee yleensä siitä uskomuksesta tai stereotypiasta, että valtaosa (saman kulttuurin ja oman ikäluokan) ihmisistä tekee jonkun asian tavalla X. Tällainen voisi esimerkiksi olla se, että Ernu-Eero sanoo: "valtaosa ikäisistäni kuuntelee Justin Bieberin musiikkia." Samalla E tekee oletuksen, että Justin Bieberin musiikin kuunteleminen on jonkinlainen hänen ikäluokkaansa yleisesti kuvaava ominaisuus, eräänlainen "default"-asetus. Siksipä siis sanomalla "Minä kuuntelen Super Juniorin musiikkia" E kokee tekevänsä jonkinlaisen perustavanlaatuisen pesäeron ikätovereihinsa ja nostavan näin itsensä yksilöksi "massojen" yläpuolelle.
Mutta kuunteleeko valtaosa Ernu-Eeron ikätovereista todella Justin Bieberiä? Tuskin. Vielä 1980- ja 1990-luvut olivat voimakkaasti musiikillisen massakulttuurin värittämää aikaa. Radio oli pääasiallinen musiikinkuuntelun kanava, ja se muokkasi runsaasti nuorten kuulijoiden musiikkimakua. Laajasta, kansainvälisestä musiikkitarjonnasta ei yksinkertaisesti päästy kunnolla kartalle, kun vaihtoehtoja radion ohella olivat lähinnä livekeikat ja levyjen tai kasettien hankkiminen, jotka olivat kummatkin yleensä maksullista touhua. Vuosituhannen vaihde oli merkkipaalu massakulttuurien kuolemalle, syy lienee sanomattakin selvä: Internet ja Youtube. Minä itse olen elävä esimerkki tästä reformista, ennen juutuubin ihmeiden löytämistä radio oli minullekin pääasiallinen musiikinkuuntelun kanava, kun taas nykyään en kuuntele sitä enää lähes ollenkaan.
2000-luvun alun jälkeinen nuorisokulttuuri on sirpaloitunutta, sillä ryhmäpaine ei vaikuta enää samalla tavalla kiinnostuksen kohteisiin Internetin yleistymisen jälkeen, koska samoista asioista kiinnostuneita voi löytää kauempaakin kuin omasta lähipiiristään. Hyvä on, ehkä Justin Bieberin musiikkia kuuntelevia löytyy edelleen enemmän tästä maasta kuin Super Juniorin musiikkia kuuntelevia, mutta ei ole mitään perustetta pitää edellä mainittua jonkinlaisena normina, josta poikkeaminen takaa yksilöllisyyden. Pikemminkin Ernu.Eeron asenne heijastelee hänen pyrkimystään pönkittää omaa asemaansa ja itsetuntoansa. Jotkut saattavat esimerkiksi argumentoida: "Se, että kuuntelen erilaista musiikkia/pukeudun eri tavalla kuin "muut", tarkoittaa että uskallan olla oma itseni." Eräs kaverini on jopa kuullut opettajaltaan (!) väitteen, että "tavanomaisesti pukeutuminen" on ainoastaan merkki rohkeuden puutteesta, siitä ettei uskalleta tehdä oman pään mukaan. Yleensä "massasta erkaneminen" liitetäänkin nuorisokulttuurissa nimen omaan haluun "olla oma itsensä". Mutta entä jos joku HALUAA kuunnella Justin Bieberiä? Mitä jos joku HALUAA pukeutua kuumimpien trendien mukaan? Ovatko tässä tapauksessa tämän henkilön itseymmärrys ja individualismi ristiriidassa, ja kummasta hänen pitäisi luopua kehittyäkseen ihmisenä?
Yksilöllisyyden korostuminen näkyy myös esimerkiksi sellaisen sanan kuin "outo" yleistymisenä ja sen käytön muuttumisena. Minulle outo on sanana negatiivissävytteinen ja minust on, noh, outoa jos joku sanoo itsestään pokkana: "Olen outo." Omien käsityksieni mukaan outo on jotain yleisistä käytännöistä, tavoista ja normeista selkeästi ja negatiivisesti poikkeavaa, ja itse liitän sanaan "outo" myös luontaantyötäviä ja uhkaavia mielleyhtymiä. Siksi itse pitäisin loukkaavana, että minua luonnehdittaisiin tällä sanalla. Nykyaikana outo on kuitenkin saanut lisämerkityksiä, joiden takia se tulee lähemmäs käsitettä "omalaatuinen", ja tähänhän nykyajan nuoriso onkin juuri pyrkimässä.
Ylenpalttinen yksilöllisyyden ihailu ja yleensä hyvin subjektiivisesti määritellyn "massakulttuurin" halveksinta eivät onneksi ole pysyviä ilmiöitä. Vanhemmiten aletaan ymmärtää, että musiikkimaku, pukeutuminen ym. ovat vain yksilön ominaisuuksia, ja uniikkius itsessään ei synny siitä, että nostetaan omat kiinnostuksen kohteet jalustalle. Aikuisena ei yleensä enää haluta määrittää itseään jonkin ryhmän kautta (kuten vaikkapa jrock-fanit tai punkkarit), vaan huomataan, että kaikki ihmiset ovat lähtökohtaisesti yksilöitä, omia persooniaan, eikä heidän tarvitse sitä erikseen muille mainostaa. Myös nuorisokulttuurin sisäistä vastareaktiota on näkynyt, kuten huomio siitä, että "nykyään erilaisuus on massaa." Niinpä, kuinka omaperäistä loppujen lopuksi on pyrkiä olemaan sitä mitä jo on?
Tämä varsin sekava ja ajatuksenvirtainen mielipidekirjoitus syntyi ikään kuin polemiikkina (aika huonona sellaisena, kun ei se alkuperäisen lukijakuntaa saavuta, mutta joskus on vaan pakko avautua...) Tumblrissa näkemälleni postille. Kyseessä oli käännös "psykologin" kirjoittamasta tekstistä, jonka kuuluisi luonnehtia K-pop-faneja. Tekstin epätieteellisyys, epätäsmällisyys ja tarkoitushakuisuus on kuitenkin niin räikeää, etten usko tuon edes olevan oikeasti psykologin kirjoittama. Silti lukuisat fanit ovat sitä levittäneet ikään kuin totuutena. Tekstissä korostetaan mm. korealaisen musiikin fanien erilaisuutta muihin nähden, heidän suvaitsevaisuuttaan ja hyvää muistiaan, siis juuri sellaisia asioita mitä nämä fanit luultavasti haluaisivat itsestään kuulla. Todennäköisesti he ovat siis vain sokaistuneet omasta erinomaisuudestaan. Mielestäni tällaisten asioiden levittely kertoo selkeästi nuorien keskuudessa olevasta intohimosta siihen, kuinka ne omat kiinnostuksen kohteet halutaan nähdä parempina ja erikoisempina kuin muiden. But honestly, what's the point?
Hej! Yksi viikko on taas lahnailtu elämässä etiäppäin ja ties kuinka monta on vielä edessä... Mulla on ollut aika perusperusmeininkiä, ei todellakaan mitään järin ihmeellistä. Periodi alka vedellä viimeisiään ja filsan luennot loppuikin maanantaina. Kotona olikin ohjelmassa tenttiin paahtamista, meillä on Uuden Testamentin eksegetiikkaan aika mukaisa määrä luettavaa ja joku Paavalin ristin teologia on tullut opittua jo useampaan otteeseen... Toisaalta jossain oikiksessa on varmasti vieläkin päätä huimaavammat sivumäärät, joten turhia tässä valittelemaan.
Keskiviikkona oli rasittava päivä, lähinnä siksi että se maanantaina iskenyt hervoton flunssa päätti iskeä just tänään. Ärsyttävää, varsinkin kun viestinnän ja vuorovaikutuksen tunnilla piti pitää paneelikeskustelua ja ei ollut helppoa kun ääni oli niin käheä. Muutenkin mulle on käytännössä katsoen mahdotonta pitää nokkaani ummessa, joten äänestä ei ollut illalla jäljellä oikeastaan mitään. Koulun jälkeen kävin siis Maailmanvaihdon (järjestö jonka kautta hain vapaaehtoistyöhön) järjestämässä infoillassa, jossa juuri kotiin palanneet vapaaehtoiset kertoivat kokemuksistaan. Lähinnä ilta suunnattu siis niille jotka vasta suunnittelevat hakemista, mutta kyllä oli mustakin mukava olla kuuntelemassa vaikkei kukaan puhujista olltukaan alueella jonne itse olisin suuntaamassa. Ajattelin käydä kysäsemässä heiltä valintatilaisuudesta, joka ainakin itseäni jännittää ihan hirveästi. Ei ole kuulkaa helppoa yrittää peitellä mun luuseriutta :D Lopulta päätin vain suunnata kotiin ja jättää marraskuussa koittavan valintajutun ihan yllätykseksi sitten itsellenikin.
Torstaina oli normilagausta, ja perjantaina sitten koetti mun eka tentti eli filosofian. Ja rehellisesti sanottuna, oishan se voinut paremminkin mennä... Mutta kyllä mä taidan läpi päästä, ellei arvostelu ole ihan kohtuuttoman ankaraa. Mitä nyt kategorisesta imperatiivista ois voinu kirjoittaa vähän enemmän... Tentin jälkeen menin ystäväni Tiian kanssa kuolaamaan Leijonakuninkaan Diamond Editionia, joka siis julkastiin tänää! Mullahan on LK vaan videona, retroa... Kuolaamisen jälkeen painuttiin jäätelölle (ai miten niin kukaan ei enää syö jäätelöä näin kylmällä....)
Flunssan ohella tän viikon ikävyysjuttuihin on kuulunut myös mun iho, joka ei näytä ihan niin hirveeltä kun pari viikkoo sitte mutta aika kamalalta kummiskin. En yhtään tiedä mistä mokoma oikeen johtuu! Äiti epäilee et akneiho muistuttaa taas olemassaolostaan, mut kuulostaa aika omituiselta kun kummiskin söin sen lääkekuurin viime syksynä... Ja toista en halua nyt pariin vuoteen vetää, kaksi kertaa viiden vuoden sisään on aika kova juttu jos mietitää millasta tavaraa se Roaccutan on.
Ensi viikolla ois luvassa kivaa. Tai no, alkuviikko ei ole kiva, meillä on viestinnästä ja nuorovaikuttamisesta tentti, joka piti alunperin olla ennen koko kurssia. Tämä ei onnistunut, ja nyt oon jo unohtanu kaiken mitä tenttimatskussa sanotaan. Maanantai on mulla onneks kokonaa vapaata, eli siinä menee rattosasti jotain äänenkäyttöä päntätessä ja viimeistä pikku puhetta valmistellessa (joka videoidaan, jäiks!) Mutta keskiviikkona Paula kotiutuu Pariisista ja tulee loppuviikoksi tänne. Edellisten kokemuksien perusteella luvassa on siis huonoa musiikkia, älyvapaata insideläppää ja mahdollisesti jopa mun nerokkuutta hipovaa tarinankerrontaa! Lookin' foward to it!
Garbage on siinä mielessä erikoinen kuuntelemistani bändeistä, etten ole oikeastaan koskaan törmännyt kehenkään muuhun joka kyseisestä yhtyeestä tykkäilisi. Eikä kyseessä ole todellakaan mikään ultimate-indiesakki vaan parisenkymmentä vuotta toiminnassa ollut rockbändi, jonka parikin kappaletta ovat esiintyneet varsin tunnetuissa yhteyksissä. Ainoa kerta kun olen suomalaisessa mediassa n'hnyt Garbagen mainittavan oli Voicella ilmestynyt lista, joska pari henkilöä kertoi omasta mielestään seksikkäimmistä kappaleista. Eräs heistä mainitsi yhtyyen laulun Milk, ja kieltämättä olen asiassa samalla kannalla: Garbagen maalaileva musiikki ja Shirley Mansonin matalan täyteläinen ääni luovat tunnelman, jota voisi hyvin kuvailla seksikkääksi.
Mikään tuntematon bändi Garbage ei suinkaan ole, ja todennäkoisimmin bändin nimi saattaa tulla vastaan elokuvia katsellessa, sillä remix Garbagen biisistä 1# Crush soi Baz Luhmannin elokuvassa Romeo + Juliet vuodelta 1996 ja Garbage teki myös laulun The world is not enough samannimiseen James Bond-elokuvaan. Myös Guitar Hero -pelien ystäville nimi voi olla tuttu: hitit Only happy when it rains ja I think I'm paranoid ovat olleet kitarasankarien rämpyteltävinä. Itsekin löysin Garbagen Guitar Heroa pelaillessa.
Garbage perustettiin 1884 Wisconsinissa, Yhdysvalloissa. Bändi perustuu skotlantilaisessa laulajasta ja keulakuvasta, räväkästä punapäästä Shirely Mansonista sekä kolmesta amerikkalaisesta muusikosta, Duke Eriksonista (basso, kitara, koskettimet, lyömäsoittimet), Steve Makerista (kitara, koskettimet) ja Butch Vigistä (rummut. lyömäsoittimet). Bändi on edelleen aktiivinen ja he ovat julkaisseet neljä albumia, Garbage (1995), Version 2.0 (1998), Beautiful Garbage (2001) ja Bleed Like Me (2005). Lisäksi yhtyeeltä on ilmestynyt kokoelmalevy Absolute Garbage (2007). Musiikkityyliltään Garbagea voisi luonnehtia grungevaikutteiseksi vaihtoehtorockiksi jonka musiikissa on myös runsaasti elektronisia piirteitä.
Itse pidän yleensä musiikissa, jossa on positiivinen tai muuten mieltä tyynnyttävä fiilis, joten Garbagea voisi luonnehtia vähän mukavuusalueeni yli meneväksi setiksi. Garbagen lauluissa on teemana usein valtavirrasta poikkeavat ihmiset, ja esimerkiksi masennus, transseksuaalisuus ja pakkomielle ovat sivuttuja teemoja. Monissa biiseissä on kuitenkin aivan mahtava, suorastaan hypnoottinen tunnelma, ja siinä mielessä Garbage on loistavaa fiilistelymusaa. Oma suosikkikappaleeni bändiltä on aikaisemminkin mainittu 1# Crush ja nimenomaan tuo Romeo + Juliet -elokuvassa esiintynyt versio. Biisissä on painostava, suorastaan aavemainen tunne ja Shirley Mansonin ääni vain korostaa tuota kaikkea! Muita ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia ovat mm. I'm only happy when it rains, Silence is golden ja The trick is to keep breathing.
Taidan olla kyllä ainoa bloggari joka harrastaa pakkomielteistä postailua aiheesta "bändit joita kukaan ei tunnu tuntevan", mutta joskus vaan joku artisti pyörii sen verran tiuhaan päässä että on pakko vähän mainostaakin. Kaiken lisäksi hyvästä musiikista on aina mukava höpistä ja sivistää sivistymättömiä siitä mitä oikeasti kannattaa kuunnella.
LOLby Kara0kara
Tämän videon alkuosa on omistettu HIENOLLE IHMISELLE ja loppuosa on marisemista ja jonkinlaista jatkoa ensimmäiselle videolle...
Bloggari on urpo ja video on huono. Oon pahoillani että laatu on taas luokkaa webkamera, mutta mun pokkarin videotoiminto ei toimi/oon liian avuton käyttämään sitä. Srsly, mun huulipuna ei oikeasti ole oranssia! Ja uskokaa tai älkää, meikki ei ollu noin epäsymmetrinen tai hiukset noin sotkussa peilistä katottuna!
Saatta kyllä jäädä nää videot vähäksi aikaa... Ja kyllä, muakin yököttää katella tota mun ryppyistä suuta! Hyvä kysymys on että miksi edes julkasin tän kun kerta en muuta ku valita lopputuloksesta :D
Eiliset tdk-yhdistyksen Pokémon-bileet, joissa tämä poksurakastaja viihtyi hengenheimolaisten seurassa ja intoutui tänään kaivamaan vanhan kunnon GameBoy Colorin esiin!
No ne Hullut Päivät! Tosin tähän mennessä oon ostanut sieltä vaan farkut (joka on hyvä juttu koska farkkujen osto on tuskaa) ja karkkia
Asioita, jotka tekevät minut surulliseksi:
Bigbangin vastoinkäymiset. Korean markkinoiden lahjakkain bändi suunnilleen suosionsa huipulla ja sitten tulee kaikenlaista...
Oma heikkous. Liittyi se sitten huonoon itsehillintään tai kykyyn olla antamatta anteeksi tai mihin tahansa.
Asioita, jotka savat minut vihaiseksi:
Se, kun ihmiset uhmaavat lempiparituksillaan mun maailmankuvaa :<
Se, kun jotkut ei osaa antaa yhtään rispektiä.
Tohon G-Dragonin skandaaliin vielä palaten, niin se kirjoitus jota fanit levittelee ainakin Tumblrissa ja jossa väitetään skandaalin olevan poliittinen mediatemppu. Järki käteen ihmiset.
Se, kun nykyään jokaisesta japsicd:stä julkaistaan kolme eri versiota. Kun minä olin nuori, niin niitä oli vain kaksi! Ja jossakin levyistä julkaistaan automaattisesti van yksi versio...
Muuten vaan tyhmät jutut:
Mun hajonnut hohdepuuteri.
Se fakta, että oon maailman noloin ihminen. Esim. tälläkin viikolla sekoitin kaks tyyppii keskenään (ja ne oli viel kaverukset...) ja kun mulla yks päivä oli mekko ja pitsisukkikset niin joku nainen tuli vaan sanomaan, että mun mekon helma oli noussu vähä liikaa...
No tää älyvapaa sää!
Huh huh, tulipas nyt negatiivisen oloinen postaus! Mutta eipä tässä nyt ole sen suurempaa myrtseilyn aihetta ole, ainakaan meitsillä. Hyvää viikonloppua kaikille, toivottavasti sää pysyisi yhtä aurinkoisena kun ny perjantaina!
Ja nii joo, kuvat on nöösitty weheartitistä ja tumblrista. Minulla ei ole oikeuksia käyttää niitä, mutta guess what? I DON'T CA-A-A-A-RE!
No, oli vastaus ylläoleviin mikä tahansa, niin vaaleanpunaista ja kimaltavaa on myös minun uusi huulirasvani! Vaikka uhosin tässä vastikään olevani kosmetiikanostolakossa, niin jotenkin olen onnistunut vakuuttamaan itseni parinkin tuotteen kohdalla vähän lakosta joustamaan. Rehellisesti sanottuna en ollut kyllä yhdenkään uuden huulirasvan tarpeessa, päin vastoin puolikäytettyjä pikkupurkkeja löytyy mun hoteista vaikka kuinka paljon, mutta nyt kyseessä on ensimmäinen sävyttävä huulirasva!
Katsokaa kuinka söpö se on! Tässä viime keväänähän lanseerattiin Maybellinen "pikkusiskosarja" MNY, ja tämä on siis sarjan sävyttävä huulirasva sävyssä 375. Tuostahan sitä ei näe, mutta kyseinen rasva antaa huulille hentoa vaaleanpunaista sävyä ja hopeista glitteriä. Glitteriä ei huulille tule mitenkään överisti, vaan oikein sopiva määrä. Omilla tummahkoilla huulillani vaaleanpunainen sävyte ei hirveästi näy.
Valittelinkin tässä jo siitä, kuinka näppylät ovat vallanneet naamani. Määrittelin syyksi joko a) TBS:n c-vitamiini-kosteusvoiteen, jonka ostin sen korkeahkon aurinkosuojakertoimen takia tai b) ihoni herkistymisen silikonille ja näin ollen syyksi GOSHin Velvet Touch -primerin. Koska omaani kuivemmalle iholle suunnattu kosteusvoide on todennäköisempi syyllinen, niin ostin väliaikaisratkaisuksi Yves Rocherilta näppyläiselle iholle suunnatun kosteusvoiteen. YR kun ei mikään kallis merkki ole, ja tästäkin sai vähän alennusta.
Liikkeessä minulle tarjottiin YR:n kanta-asiakkuutta, ja kun sain tietää sen olevan maksutonta niin pitihän kosmetikkafriikin liittyä remmiin :D Tämä varmaan tarkoittaa sitä, että alan saamaan niitä kuuluisia katalogeja... (YR:hän on alunperin postimyyntifirma). Tämäpä ei kyllä hauttaa, sillä meikkimainokset ovat muutenkin meikätytön suosikkilukemistoa (säästän joskus vanhoja katalogeja ja selailen niitä!) Liittymislahjuksena käsivoiteesta matkakoon ja jonkinlaisen kassin, joka ei kyllä päätynyt kuvaan. Kosteusvoideostoksesta sain mukana näytteen saman sarjan naamiosta.
Toi kanta-asiakkuus taitaa koitua mun kohtaloksi, sain jonkun kuukauden sisässä käytettävän etukupongin ja eipä nyt mokomaa viitsi poiskaan heittää.... :D Oh god, olen säälittävä. Meikeistä muuten puheenollen, olin tänään aika kapinallisella päällä. Gurut aina toitottavat, kuinka värikkään silmämeikin ja huulipunan pitäisi olla samaa sävyperhettä. No, meikäläinenpä yhdisti kirkkaanpunaiset huulet vaaleanpunaisen (ja kimaltavaan!) rajaukseen. Meikkianarkiaa, ahahaa!
Viimeisenä ostoksena esittelen vielä yhden jutun minkä tilasin Suomalaisen Kirjakaupan nettikaupasta. Otsikkoon vielä viitaten, niin tämä neiti on Barbien ohella ehdottomasti yksi vaaleanpunaisten ja kimaltavien juttujen kuningattarista:
Sailor Moon on mun mielestä paras japanisarja ikinä ja olen jo vaikka kuinka monta vuotta odottanut kieli pitkällä englanninkielisten mangojen uudelleenjulkaisua. Nyt odotus on palkittu ja tämä eka osa ilmestyi kauppoihin syyskuussa :) Käännöksen laatua on moitittu, mutta varmasti parempi kuin Tokyopopin enkkukäännöksessä. Mulla on Sailor Moonia pari osaa japaniksi mutta ihanaa saada koko sarja enkuksi omaan hyllyyn!
P.S. And oh, I know. Onnistuneet kuvat ovat onnistuneita. En ole jaksanut ees mitään kunnon kuvanmuokkausohjelmaa asentaa...
Terppa! Onko teillä ollut kiva viikko? Mulla on ollut - parista vastoinkäymisestä huolimatta. Koulua on taottu normaaliin tapaan, nyt ensi viikolla alkaa vähän jo hellittää kun filosofian luennot loppuu ens maanantaina! Muut jutut kyllä jatkuu ihan perioditaukoviikon loppuun asti.Tenttikirjoja pitäis jaksaa lukee, eksegetiikan kurssistaki on aika mukaisa määärä luettavaa enkä oo edes aloittanu!
Maanantaina käytiin tuutoriryhmän kanssa Amarillossa syömässä. En ole ikinä käynyt kyseisessä raflassa, ja osasyy tähän on Dannyn biisi "Amarillo":."Tie mulle näytä Amarilloon/Sinne kuulun kuin puolukat hilloon" Onko tollasen riimittelyn jälkeen ihmekään, jos ei Amarillo-nimiset mestat oikein nappaa :D No, hyvä kokemus jäi paikasta, palvelu oli nopeaa ja syömäni kanapasta oli hyvää. Hirveän kauaa ei ryhmäläisten kanssa roikuttu, mutta musta oli ainakin kivaa vaan tavata ja jutella niitä näitä. Sain myös tietää, että mun tuutorin sisko oli itseasiassa samalla vuosikurssilla mun kaa lukiossa. On tää maailma vaan pieni paikka!
Tiistai ei ollu mikään järin mainitsemisen arvoinen päivä, mutta keskiviikkona oli meitsillä kovat paikat kun piti pitää esitelmä. En teoriassa jännitä esiintymistä, mutta jostain syystä olin tosta aika hermostunut. Ihan hyvin se ilmeisesti loppupeleissä meni ja olen taas hippusen varmempi omasta esiintymisestäni. Meidän tiedekunnassahan viestintäkoulutus on todella tärkeää, kun valtaosa valmistuu joko papin tai open ammattiin, ja niissähän esiintymisen ym. hallitseminen on todella tärkeää.
Torstaina olin tapaamassa osakuntani tuutoreita. Tuutoriparat olivat hätää kärsimässä, koska jostain syystä meidän ryhmästä ei vaivautunut kukaan muu paikalle kuin minä... :D No, siinä sitten istuskeltiin, juteltiin ja pelattiin Trivial Pursuitia. Meikä tietty vei voiton kotiin, ofc \o/ Ja opinpahan tuntemaan vähän paremmin Helsinkiäkin, esim. käytin metroa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Perjantai oli mulla normi lagauspäivä. Mulla on vaa yks luento varttii yli kahestatoista varttii vaille kahteen, ei ihme että olin hyvällä tuulella. Lisäksi sain osani Helsingissä hengailun iloista, kun Kampin keskustassa sai maistiaisia! Ja mieli parani entisestään bussissa olevasta tytöstä, joka hymyili koko bussimatkan ajan ohikulkijoille seesteisen lempeästi. Pitäisi itsekin muistaa näyttää aurinkoista naamaa useammin, ei sillä murjottamisella pitkälle päästä. Kotona datasin ja kattelin netistä kasikytluvulla valmistuneen kotimaisen lastenelokuvan Lumikuningatar. Surrealistisuudessaan kyseinen raina oli aika rohkea veto, näin voisi päätellä esim. pelkissä tangoissa heiluvasta jääkarhupäisestä miehestä :D
Yksi tämän viikon murheenkryyneistä on sen sijaan ollut mun iho. Se aloitti viime viikolla puskemaan järkyttävästi finnejä, ja syyksi määrittelin käyttöön ottamani uuden kosteusvoiteen, ihoni kun on aika herkkä sille mitä tököttejä naamaan voi pistään. Vaihdoin voiteen tämän viikon alussa toiseen, ja nyt lauantaina naama kieltämättä osoittaa hieman parempaan suuntaan menemistä, mutta katsotaan nytten. Toivottavasti ongelman syy selviää, sen jälkeen kun iho on ollut suht tasainen koko kesän niin nää näppylät käy aikalailla hermoille... Oonkohan mahollisesti syönyt jotain epämäärästä?
OMG, tänään on lokakuun eka päivä! Lokakuussa on kaikenlaista odottamisen arvoista, esim:
- Lisää ihkua musaa: SuGin uus single, Dalmatianin comeback, SHINeen Lucifer japaniksi...
- Mulla on ekat tentit, jäiks!
- Paula tulee kyläään!
-Perioditaukoviikko (aka. meidän "syysloma", oikeesti kyseessä ei ole mikään loma ja onpa meillä tuolloin tenttikin, mutta eiköhän sitä ehdi yhen tai kaksikin päivää omistaa pelkälle lomailulle)
- Stockan Hullut Päivät! Meillä galnadagarin fanitus kulkee perheessä, ja vaikka ihmisiä on enemmän kuin laki sallii nii musta on silti kivaa pyöriä hulluilla päivillä, vaikkei edes mitään ostaisi!
Joten, KEEP CALM & ENJOY OCTOBER!
ps. Edelliseen postaukseen vielä viitaten, I'm on a roll! Sain eilen naputeltua oikein mukavaisan pituisen ficin, ihan tosta vaan! Vive la révolution!
