Kuulumisia

Heissan. Vikaa työviikkoa vietetään, ja ovathan noi päivät sujuneet ihan mallikkaasti. Harmittaa vaan, että töissä alkoi remontti ja en sitten voi bongailla söpöjä urheilijapoikia työn lomassa. How boring is that? Mulla ois huomenna missiona leipoa vikalle päivälle vähän muffinsseja. Saa nähä miten tässä käy, mun itseluottamus meni vähän ton lettuepisodin myötä, vaikka arvovaltainen raati onkin todennut mun muffinssit ihan syömäkelpoiseksi tavaraksi. Ei ne oo niin hankalia juttuja kuin letut...

Eilen oli eka bassotunti. Musta bassonsoitto on kivaa ja käyn tunneilla mielelläni, mutta tuntien ulkopuolella en jostain syystä saa koskaan tartuttua soittimeen, eli mikään intohimo soittaminen ei kuitenkaan ole. Mukavaa on, että on kummiskin joku harrastus! Kun ratsastuksenki lopetin jo kaks vuotta sitten... Ajattelin alun perin alottaa tänä syksynä jotain uutta, ehkä lattaritanssia kokeilla, mutta katotaan ehkä sitten talvemmalla.

Tänään oli töissä normipäivä, ja sen jälkeen painuin kahvittelemaan koulukaverin kanssa. Hän kirjoittaa vasta nyt syksyllä ylioppilaaksi. Mukava kuulla, mitä vanhassa koulussa tapahtuu ja niin edelleen. Kahvila, jossa kävimme, on tunnettu jäättimäisistä korvapuusteistaan (jotka maksavat alle kaksi euroa eli eivät todellakaan hinnalla pilattua tavaraa!), Jopa meikäläisne kaltaselle pullahiirelle tuli vähän ähky :D Saatoin kanssa sortua suklaaseen... Hups. No, kotiin päästyä suuntasin heti lenkille. Olen tässä viime viikkoina päässyt vihdoin vähän kuntoilun makuun. Siis minä, kaikkien sohvaperunoiden esikuva! Osasyy oli ihan käytänön pakko, koska en pääse enää hyötyliikkumaan niin paljoa. Nyt olen useampana päivänä viikossa lenkkeillyt joko pyörällä tai sitten ihan jaloin. Ihan mukavaahan tuo loppujen lopuksi on, kunhan ipodissa on vaan akkua jäljellä. Tuo viime postauksessa ihkutettu kornumusa on oikein passelia rehkimismusaa~ Meidän kotikulmat on muuten ihan himolenkkeilijän paratiisi, tästä lähtee sellaset kuntopolut jotka haarautuu ties kuinka monesti ja koko verkosto ulottuu vissiin ihan koko Espoon alulle. Kovan juoksijan ei tarvisi maisemiinkaan kyllästyä, kun on lenkkipolkuja josta valita.

Perjantaina olisi sitten tiedossa lähtö viikonlopuksi Savonlinnaan. En olekaan tainnut siellä päin käydä, joten ihan hauskaa vissiin. Vaikka eihän me kaupunkiin mennä, vaan yhden äidin kaverin mökille. Maisemanvaihto on kummiskin ihan poikaa ^^

Ihan hyvä viikko siis tähän mennessä ollut. Sellaista asiaa olen kyllä miettinyt kuin haikeus. Viime päivät, tai oikeastaan viikotkin, minussa on vallinnut pienenlainen melankolia. Ei varsinaisesti suru tai muukaan suoranaisesti negatiivinen mielentila, mutta hienoinen kaihoisuus. Joku on kai sanonutkin, taisi olla muusikko Jippu, että tuo melankolia on ikään kuin osa suomalaisuutta, jotakin, mitä kannetaan aina mukana. Tavallaan siinä on järkeä. Aina joku lähtee, aina jotakin jää kaipaamaan. Joskus mietinkin, että vaikka olisi kuinka onnellinen, niin silti se pieni kaiho varmaan asustaa mielen perukoilla jossain. Ja en nyt tarkoita mitään sen suuntaista kuin "elämä on pelkkää surua", "synnymme kärsimään" tai muuta masentavaa. Oikeastaan se pieni haikeuden vivahde on jotain hyvin kaunista ja herkkää, kuin korusävel elämän sinfoniassa. Tai ehkä se onkin vain minä, joka jatkuvasti kaihoan.

Haaste 2: Päivä 21 – Toinen hetki
Kanjoni avautuu kauniina ja sinisenä, ja päivä on lämmin ja aurinkoinen, niin kuin kaikki päivät Ranskan eteläosissa tähän vuodenaikaan. Melat viistävät vaaleansinistä järvivettä, ja maisemat ovat huikeita. Melominen on yllättävän vaikeaa. Takanani istuva Kaisa ei edes jaksa meloa kunnolla, hän vain antaa melan viistää peilityyntä pintaa. Minä ja edessä istuva Henrik yrittämme kovasti päästä eteenpäin, mutta kanootti vain kääntyilee ympäriinsä. Ajaudumme vähän väliä muiden melojien tielle, ja Henrik vain huikkaa heille: "Elles sont trés fou!" Tuskin hän silti katuu, että pakotimme hänet mukaan ihailemaan kanjonin mielettömän kauniita maisemia.