Vanhat koulukuvani ovat lähipiirissä yleinen vitsin aihe. Olen niissä totisempi kuin passikuvissa, näytän suorastaan vihaiselta. Syy kuvien kärttyisään habitukseen on yksinkertaisesti siinä, ettei kuvissa esiintyminen ole minulle mieluisaa hommaa eikä minulla ole luonnollinen olo kameran edessä. Taannoin en edes välittänyt, näytinkö kuvissa siltä, että alle voisi liittää tekstin "täällä vartioin minä". Nykyään välitän.
Valokuvat, ainakin itsestäni otetut, tuottavat minulle sanoinkuvaamatonta ahdistusta. Kaikki yläasteen jälkeen otetut koulukuvat, rippikuva ja ylioppilaskuva saisivat kaikki minun puolestani palaa takan sytykkeenä. En tunne itseäni luonnolliseksi ja rennoksi kameran edessä enkä osaa poseerata. Jos hymyilen, naama muuttuu lähinnä rusinan näköiseksi. Jos en hymyile, näytän todella pahantuuliselta. Yritä siinä sitten valita pienempi paha. Ja miten kameran edessä pitäisi seisoa, jottei näyttäisi rautakangelta? Miten kädet voisi laittaa? Mihin silmät kannattaisi suunnata? Auttaisiko pään kallistus? Mitä tahansa teinkin, lopputulos on lähes poikkeuksetta päivänvaloa kestämätön.
Vaikka epäkuvauksellisuus itsessään on rasittava ominaisuus, niin vielä kamalampaa on se ero, mikä on valokuvassa näkyvien kasvojen ja peilin kuvajaisen välillä. Monen vuoden henkisen työn tuloksena voin vihdoin sanoa, että peilistä näkyvä ihminen on ihan jeessin näkönen. Mutta miltä näyttääkään sama ihminen kameran läpi katsottuna! Leukaperät levenevät, nenä suurenee, silmät pienenevät ja hiukset litistyvät. Vartalon epäedullinen muoto tuntuu suorastaan hyppäävän silmille. Onko siis ihme, että lähes poikkeuksetta kuvien katselemisen seurauksena itsetuntoni romahtaa takaisin nollaan.
Yritän uskotella itselleni, että kamerakuvissa näkyvä ihminen ei ole minä, vaan kieroutuneen linssin luoma vääristynyt kuva todellisuudesta. Minua ahdistaa lukea keskustelua siitä, kumpi näyttää asiat oikeammin, kamera vai peili. Monesti toivoisin tuntevani muotokuvapiirtäjän, jotta voisin vihdoin nähdä, miltä näytän ihan oikeasti, muiden silmissä. Vai haluaisinko sittenkään tietää? Ainoa lohtuni on, että tunnen erään ihmisen, joka ei kuvissa näytä kovin mairittelevalta, mutta on luonnossa tyrmäävän hyvännäköinen. Voihan sitä aina toivoa, että sama sääntö päiti minuunkin. Ei se silti tee kuvien katselusta yhtään suurempaa nautintoa, kun ympärillä näkyy jatkuvasti kauniita kuvia kauniista ihmisistä.
Tekisin palveluksen maailmalle, jos ryhtyisin käyttäytymään kuin eräs sukulaiseni: joka kerta kameran tullessa esiin välttelisin linssiä kuin ruttoa. Mutta minä en halua. En halua, että mahdollinen tuleva sulhaseni (hahaha just joo) ei voi laittaa hääkuvaansa esille koska olisin repinyt sen kappaleiksi. En halua, ettei minusta jää jälkipolville yhtään siedettävän näköistä kuvaa. Miten sitten pääsen ongelmastani eroon? Se on hyvä kysymys. Olen vakavissani suunnitellut harrastelijamallikurssille menoa, jossa opetettaisiin kameran edessä käyttäytymistä (ja samalla pääsisin ehkä varsin epäesteettisestä kävelytyylistäni eroon). Tai ehkä sitä pitäisi vaan opetella olemaan vähemmän kriittinen itselleen? Tiedä sitten siitä.
Musta tuntuu, että kamera vääristää kuvia ihan sikana... <:( Kun se ei oo missään vakaassa kuvakulmassa niinkuin silmät. Kuulostipa tyhmältä, mut luulen et tajuut mitä tarkotan ! Ja kun ottaa kuvan, niin se on just se, kun se on se kuva yhdestä kohdasta, ei liiku eikä mitään. Videoillakin näyttää paljon paremmalta !
VastaaPoistaMut hei, toi kurssihomma kuulostaa hyvältä ! Mitäs siinä menettää, jos menee? Ei mitään !
Onhan tuossa järkeä, pysähtynyt kuva kun ei loppupeleissä voi esittää kohdettaan kovin autenttisesti. Silti jotenkin kaihertaa se kateus kun muut kyllä saavat itsestään nättejä kuvia mutta itse näyttää lähinnä porsaalta.
VastaaPoistaJep, äiti lupasi kysyä yheltä sen tuttavalta jonka tytär työskentelee mallina että jos he tietäisivät jonkun hyvän, joka olisi suunnattu niille, jotka eivät ammattilaismalleiksi halua. Olisi kyllä hienoa mennä, oppisi varmaan kaikenlaista hyödyllistä :)