Tracon

Onko muita ensi viikonlopun Traconiin tulijoita? Mä ja Paula ajateltiin pistäytyä siellä lauantaina iltapäivästä. Moikkaamaan saa tulla sillä ehdolla, että antaa anteeksi hämmentyneet reaktiot ja typerät ilmeet! :D Mut voi tunnistaa vihreästä salmiakkineuleesta, farkkuhameesta ja pinkeistä papukaijakorviksista. Jos joku coneilija siis tämän lukee niin saa tulla tökkimään ja keskustelemaan esim. Hallyu-aallon rappeuttavista vaikutuksista.

Liian pienet korvat ja 101 muuta murheenkryyniä eli äärimmäinen negauspostaus

Terve kaikille. Mulla ei ole tällä hetkellä järin hyvät fiilikset. Oikeastaan mulla on tällanen vähän huonompi kausi jatkunut jo useamman viikon ajan. En tiedä miks, mut jokin tuntematon asia on kaihertanut mua jo pitemmän aikaa. Se on saanut mut haikeeksi, poissaolevaksi ja yksinäiseksi. Välillä tuntuu, että olen kokonaan menettänyt yhteyden tähän todellisuuteen. Oon jostain syystä viime aikoina masentunut tosi helposti ja murtunut pikkuasioidenkin eessä. Jos joku mitätönki juttu menee vähän pieleen niin tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Mulla on ennenkin ollut aikoja, jolloin kaikki lannistaa ja asiat ei vaan ota sujuakseen, mutta silloi sille oli selkeä syy. Nyt... En vaan tiedä. Mun on yleensäkin vaikea puhua omista asioista muille, mutta nyt se on vielä hankalampaa, koska yleensä muut turhautuu kun en osaa selittää miks musta tuntuu tältä.

Mullahan on viime aikoina teoriassa pyyhkinyt ihan hyvin. Viikonloppureissu tuttavan mökille Saimaan saarelle oli oikein kiva, ainoo harmi juttu oli se, että olin flunssassa, joka tietysti vähän latisti omia tunnelmia. Onneksi ei ainakaan hirveästi kuumetta ollut ja jaksoin käydä uimassakin (joka ei välttämättä ollut paras mahdollinen aktiviteetti). Perjantain ja lauantain välinen yö tuli nukuttua vähän huonosti, mutta seuraava sitten sitäkin paremmin. Mitää ihmeellistä ei lopulta tehty, syötiin, juteltiin, veneiltii ym. Oli tosi jees nähdä immeisiä joita tulee muutenkin nähtyä niin harvoin! Sai tämä tankero vähän kielikylpyäkin, kun kommunikaatio kävi paljolti englanniksi. Jotenkin sitä aina herää tajuamaan kuinka mukavaa on vaan syödä, istua ja jutella. Kadehdin mun vanhempia kun niillä on niin paljon ihmisiä joiden kanssa ne voi nähä harvakseltaan ja silti pysyä yhteyksissä ilman ongelmia. Oikeesti, miten joillekin se on niin helppoa pitää kiinni? Mulla ei tunnu onnistuvan ees yrittämälläkään.

Tänään alko sitten opinnot yliopistossa. Ite opintojutuissa ei ollut mitään sen ihmeellisempää, ekaksi oli paljon alkulöpinöitä, tiedekunnan esittelyä jne. ja sitten oli tutustumista ja yleistä juttua tästä ekasta viikosta tuutoriryhmistä. Oma ryhmä vaikutti kivalta, mutta lähemmin en päässyt vielä oikeen kehenkään tutustumaan. Mul on kauheet paineet tosta sosiaalistumisesta, koska mulle on tolkutettu kaikkialta etten saa nyt syrjäytyä. Kuulun jo kotialueeni osakuntaan ja liityn myös ainejärjestöön, jotta voin sitten ravata kaiken maailman tapahtumissa. Vaikken pääsis sosiaalisoitumaan niin voin ainakin teeskennellä että mulla on elämäkin ;)

Koko päivä meni lopulta kuitenkin pieleen. Jo aamulla mua nyppi mun flunssanaama, tiedätte kyllä miltä nenänalus näyttää sen jälkeen kun on joutunut niistämään 60000 kertaa. Ees 8 hour cream ei pelastanut! Lisäksi mun huulet päätti jostain syystä ruveta hilseilemään, eikä se näytä järin herkulta huulipunan kanssa... Näytin varmaan mun opiskelukavereiden mielestä aika hirveeltä : D Lisäksi mun kuulokkeet meni eilen rikki, ja kävin tänään ostamassa uudet. Oon tavallisesti karttanut nappikuulokkeita, koska mulla on pienet korvat ja napit ei vaan pysy niissä. Säästösyistä päädyin silti moiset ostamaan, koska malli oli suunniteltu pienille korville. Mutta nekään ei pysy! Ärsyttää... Onko mun korvat vaan alimittaset vai johtuuko kaikki siitä kun en oo tottunut? No, käytän nyt noita ja hankin sitten jossain vaiheessa ihan sellaset korvalappukuulokkeet. Ei pitäisi aineskaan korvien koko haitata.

Todellinen v*tutus alkoi vasta kun tulin kotiin, sillä mun tietokone meni rikki. Takuu oli onneksi voimassa ja huolto ei maksa mitään, mutta voitte arvata kuinka tietokoneaddiktia kyrsii. On mulla toki veljen kone käytössä, mutta se on kaikin puolin ärsyttävä ja eikä äänetkään toistaiseksi toimi. Lisäksi joudun jännämään, jos omastani meni kovalevy rikki. En kestäisi jos kaikki mun kuvat ja tekstit ynnä muut tärkeät tiedostot katoo bittiavaruuden tuuliin. Koska olen tyhmä ja opin vain kantapään kautta, en ole tietenkään varmuuskopioinut tiedostojani. Jos saan tärkeät juttuni ikinä takaisin niin voitte olla varmoja, että varmuuskopiointi on eka asia minkä teen. Lisäksi en tykkää ollenkaan ajatuksesta, että joku random tyyppi värkkää mun koneen kanssa. Vaikka niitä tuskin kiinnostaa asiakkaiden koneiden sisältö, niin ei oo ollenkaan kivaa, että asiat, mitä en haluaisi edes perheenjäsenteni selaavan, ovat täysin jonkun tuntemattoman käsissä... Loppujen lopuksi kaikki tääkin on vaan elämään kuuluva juttu ja kyse on vain teknisestä laitteesta, mutta koska oon muutenkin ollut aika voimaton niin tääkin vei aika lailla jalat alta. Jösses, pitäisi kai vaan osata irroittautua tekniikasta kivuttomasti. Ei meitä luotu näyttöpäätteen edessä istumaan.

Anteeksi nyt tällaisesta negatiivisen energian levittämisestä ympäristöön ja vielä näin kankealla kielellä. Purkautuminen täällä "omalla alueella" on vain niin terapeuttista, kun en enää omankaan terapeutin puheille pääse. Hirveästi en taida jaksaa seuraavan parin viikon aikana tänne edes kirjoitella, koska todellakin a) vihaan tätä konetta b) yritän osallistua ópiskelijoiden tapahtumiin ja c) jos alakulioiilis jatkuu niin tuskin saan edes mitään järkevää aikaan. Kipittäkääpä te siitä kuuntelemaan jotain kivaa musiikkia youtubesta, sillä minä en sitä voi nyt tehdä, koska äänet eivät toimi. Ärr.

Kuulumisia

Heissan. Vikaa työviikkoa vietetään, ja ovathan noi päivät sujuneet ihan mallikkaasti. Harmittaa vaan, että töissä alkoi remontti ja en sitten voi bongailla söpöjä urheilijapoikia työn lomassa. How boring is that? Mulla ois huomenna missiona leipoa vikalle päivälle vähän muffinsseja. Saa nähä miten tässä käy, mun itseluottamus meni vähän ton lettuepisodin myötä, vaikka arvovaltainen raati onkin todennut mun muffinssit ihan syömäkelpoiseksi tavaraksi. Ei ne oo niin hankalia juttuja kuin letut...

Eilen oli eka bassotunti. Musta bassonsoitto on kivaa ja käyn tunneilla mielelläni, mutta tuntien ulkopuolella en jostain syystä saa koskaan tartuttua soittimeen, eli mikään intohimo soittaminen ei kuitenkaan ole. Mukavaa on, että on kummiskin joku harrastus! Kun ratsastuksenki lopetin jo kaks vuotta sitten... Ajattelin alun perin alottaa tänä syksynä jotain uutta, ehkä lattaritanssia kokeilla, mutta katotaan ehkä sitten talvemmalla.

Tänään oli töissä normipäivä, ja sen jälkeen painuin kahvittelemaan koulukaverin kanssa. Hän kirjoittaa vasta nyt syksyllä ylioppilaaksi. Mukava kuulla, mitä vanhassa koulussa tapahtuu ja niin edelleen. Kahvila, jossa kävimme, on tunnettu jäättimäisistä korvapuusteistaan (jotka maksavat alle kaksi euroa eli eivät todellakaan hinnalla pilattua tavaraa!), Jopa meikäläisne kaltaselle pullahiirelle tuli vähän ähky :D Saatoin kanssa sortua suklaaseen... Hups. No, kotiin päästyä suuntasin heti lenkille. Olen tässä viime viikkoina päässyt vihdoin vähän kuntoilun makuun. Siis minä, kaikkien sohvaperunoiden esikuva! Osasyy oli ihan käytänön pakko, koska en pääse enää hyötyliikkumaan niin paljoa. Nyt olen useampana päivänä viikossa lenkkeillyt joko pyörällä tai sitten ihan jaloin. Ihan mukavaahan tuo loppujen lopuksi on, kunhan ipodissa on vaan akkua jäljellä. Tuo viime postauksessa ihkutettu kornumusa on oikein passelia rehkimismusaa~ Meidän kotikulmat on muuten ihan himolenkkeilijän paratiisi, tästä lähtee sellaset kuntopolut jotka haarautuu ties kuinka monesti ja koko verkosto ulottuu vissiin ihan koko Espoon alulle. Kovan juoksijan ei tarvisi maisemiinkaan kyllästyä, kun on lenkkipolkuja josta valita.

Perjantaina olisi sitten tiedossa lähtö viikonlopuksi Savonlinnaan. En olekaan tainnut siellä päin käydä, joten ihan hauskaa vissiin. Vaikka eihän me kaupunkiin mennä, vaan yhden äidin kaverin mökille. Maisemanvaihto on kummiskin ihan poikaa ^^

Ihan hyvä viikko siis tähän mennessä ollut. Sellaista asiaa olen kyllä miettinyt kuin haikeus. Viime päivät, tai oikeastaan viikotkin, minussa on vallinnut pienenlainen melankolia. Ei varsinaisesti suru tai muukaan suoranaisesti negatiivinen mielentila, mutta hienoinen kaihoisuus. Joku on kai sanonutkin, taisi olla muusikko Jippu, että tuo melankolia on ikään kuin osa suomalaisuutta, jotakin, mitä kannetaan aina mukana. Tavallaan siinä on järkeä. Aina joku lähtee, aina jotakin jää kaipaamaan. Joskus mietinkin, että vaikka olisi kuinka onnellinen, niin silti se pieni kaiho varmaan asustaa mielen perukoilla jossain. Ja en nyt tarkoita mitään sen suuntaista kuin "elämä on pelkkää surua", "synnymme kärsimään" tai muuta masentavaa. Oikeastaan se pieni haikeuden vivahde on jotain hyvin kaunista ja herkkää, kuin korusävel elämän sinfoniassa. Tai ehkä se onkin vain minä, joka jatkuvasti kaihoan.

Haaste 2: Päivä 21 – Toinen hetki
Kanjoni avautuu kauniina ja sinisenä, ja päivä on lämmin ja aurinkoinen, niin kuin kaikki päivät Ranskan eteläosissa tähän vuodenaikaan. Melat viistävät vaaleansinistä järvivettä, ja maisemat ovat huikeita. Melominen on yllättävän vaikeaa. Takanani istuva Kaisa ei edes jaksa meloa kunnolla, hän vain antaa melan viistää peilityyntä pintaa. Minä ja edessä istuva Henrik yrittämme kovasti päästä eteenpäin, mutta kanootti vain kääntyilee ympäriinsä. Ajaudumme vähän väliä muiden melojien tielle, ja Henrik vain huikkaa heille: "Elles sont trés fou!" Tuskin hän silti katuu, että pakotimme hänet mukaan ihailemaan kanjonin mielettömän kauniita maisemia.

Viimeisen samurain syntiinlankeaminen (on the video)

Joskus on pakko olla editoimatta... Katsominen omalla vastuulla (tää koskee erityisesti teitä isä ja äiti) ;)



Heitän teille haasteen: kuka jaksaa katsoa mun naamaa (varsinki noita oravahampaita ja tota kaksoisleukaa öö no ainaki inspiroi mua jatkamaan elämäntapamuutoksen yrittämistä) ja sotkusta vaatekaappia 20min? Ja tää on mun ihan eka video, joten antakaa anteeksi a) jäätymiset ja b) se et kamera jäi pikkasen liian alas ja kuvakulma on vähä höhlä. Ja en oikeesti arvannu et siin menis noi kauan, mul itseasias jäi pari juttuu mitä oisin halunnu sanoo (esim. avautuminen korealaisten japanintaidoista ja kysymys siitä miksi mblaq epäonnistuu siinä missä eräät luurankokallet onnistuvat) mut onneksi jäi sitten sanomatta... Pitäisköhän muuten huolestua, jos pystyy kevyesti puhumaan itekseen puoli tuntia? Lörppö mikä lörppö.

Ja Paula tai joku kertokaa kuulostanko noin ässävikaiselta oikeessaki elämässä D8

T.G.I.F

Tänään päivä alko sangen jäisesti. Unohin puolet tavaroista kotiin aamulla ja sekö ärsytti. Onneksi äiskä viitsiytyi raahaamaan ne töihin, joten suurilta ongelmalta säästyttii. Päivä alkoi mennä parempaan suuntaan lounastauon aikana, koska raahauduin huoltsikalle syömään sieltä saatavaa iiihanaa broileripastaa. Kallista mutta ah, niin hyvää. Ruoka pelastaa! Loppupäiväksikin oli luvassa vähä vastoinkäymisiä, etin muun muassa mun webkameraa ja käänsin huoneen ympäri. Lopulta se löyty mun bassokamojen joukosta johon iskä oli sen tunkenu... Mut eiköhän sitä olla ny jo voiton puolella.

Mulla on huomennakin poikkeuksellisesti töitä, joten tänää ei oo järin perjantaifiilis. Koska sunnuntai on ainoa vapaapäivä niin päätin sen kunniaksi järkätä itelleni kunnon herkkuaamupalan. Ajattelin ehkä paistaa lettuja ja sellasta... Mä funtsin koko ajan että pitäis oikeesti sydöä terveellisemmin ja liikkua enemmän ja mitä vielä mut silti koko ajan sorrun vaa herkutteluun... ITSEHILLINTÄÄ PELIIN SENKIN SOKERIADDIKTI.

Tällä viikolla en oo oikeestaan tehny mitää erityistä. Yliopistojuttuja oon hoidellut ja asiat näyttäisivät olevan todella hyvin mallillaan! Tänää tuli kirje opintotukihakemuksen hyväksymisestäki. No, opintojen alkuun on reilu viikko, että ihan hyvä että hommat alkaa olla hanskassa. Enää ois edessä opiskelijakortin noutaminen jahka valmistuu ja Lukiolaisten liitosta eroominen :) Kauheesti juttuja pitää kyllä hoidella ennen opintojen alkuu, varoitan tästä teitä mua nuorempia :D

Ensi viikolla ois sitten vika viikko kesätöissä, ja ilmesesti jonkinlaista viikonloppureissua on kaavailtu kans... Toivottavasti ois aurinkoisia säitä, kohtahan on jo SYYSKUU ja sitten se syksy virallisesti alkaa! Tää kesä on kyllä hujahtanut ihan silmänräpäyksessä töitä tehdessä. Kiva kesä silti, jatketaan syksyyn ja uusiin kommelluksiin nytte hyvällä tuulella :)

Vapaaehtoisjuttujen tiimoilta semmoista kuului että valintatilaisuus on marraskuun loppupuolella, joten sinne asti ei auta muu kuin odotella ja pyöritellä peukaloitaan. Sain vähä lisäinfoa noista hommista E-Koreassa, ja vähän näyttäis siltä että mun iästä saattaa mahdollisesti tulla ongelmia. Nyt ei kuitenkan kannata vielä alkaa heittämään pyyhettä kehään, vaan annetaan ajan näyttää!

I'm no camera lover

Vanhat koulukuvani ovat lähipiirissä yleinen vitsin aihe. Olen niissä totisempi kuin passikuvissa, näytän suorastaan vihaiselta. Syy kuvien kärttyisään habitukseen on yksinkertaisesti siinä, ettei kuvissa esiintyminen ole minulle mieluisaa hommaa eikä minulla ole luonnollinen olo kameran edessä. Taannoin en edes välittänyt, näytinkö kuvissa siltä, että alle voisi liittää tekstin "täällä vartioin minä". Nykyään välitän.

Valokuvat, ainakin itsestäni otetut, tuottavat minulle sanoinkuvaamatonta ahdistusta. Kaikki yläasteen jälkeen otetut koulukuvat, rippikuva ja ylioppilaskuva saisivat kaikki minun puolestani palaa takan sytykkeenä. En tunne itseäni luonnolliseksi ja rennoksi kameran edessä enkä osaa poseerata. Jos hymyilen, naama muuttuu lähinnä rusinan näköiseksi. Jos en hymyile, näytän todella pahantuuliselta. Yritä siinä sitten valita pienempi paha. Ja miten kameran edessä pitäisi seisoa, jottei näyttäisi rautakangelta? Miten kädet voisi laittaa? Mihin silmät kannattaisi suunnata? Auttaisiko pään kallistus? Mitä tahansa teinkin, lopputulos on lähes poikkeuksetta päivänvaloa kestämätön.

Vaikka epäkuvauksellisuus itsessään on rasittava ominaisuus, niin vielä kamalampaa on se ero, mikä on valokuvassa näkyvien kasvojen ja peilin kuvajaisen välillä. Monen vuoden henkisen työn tuloksena voin vihdoin sanoa, että peilistä näkyvä ihminen on ihan jeessin näkönen. Mutta miltä näyttääkään sama ihminen kameran läpi katsottuna! Leukaperät levenevät, nenä suurenee, silmät pienenevät ja hiukset litistyvät. Vartalon epäedullinen muoto tuntuu suorastaan hyppäävän silmille. Onko siis ihme, että lähes poikkeuksetta kuvien katselemisen seurauksena itsetuntoni romahtaa takaisin nollaan.

Yritän uskotella itselleni, että kamerakuvissa näkyvä ihminen ei ole minä, vaan kieroutuneen linssin luoma vääristynyt kuva todellisuudesta. Minua ahdistaa lukea keskustelua siitä, kumpi näyttää asiat oikeammin, kamera vai peili. Monesti toivoisin tuntevani muotokuvapiirtäjän, jotta voisin vihdoin nähdä, miltä näytän ihan oikeasti, muiden silmissä. Vai haluaisinko sittenkään tietää? Ainoa lohtuni on, että tunnen erään ihmisen, joka ei kuvissa näytä kovin mairittelevalta, mutta on luonnossa tyrmäävän hyvännäköinen. Voihan sitä aina toivoa, että sama sääntö päiti minuunkin. Ei se silti tee kuvien katselusta yhtään suurempaa nautintoa, kun ympärillä näkyy jatkuvasti kauniita kuvia kauniista ihmisistä.

Tekisin palveluksen maailmalle, jos ryhtyisin käyttäytymään kuin eräs sukulaiseni: joka kerta kameran tullessa esiin välttelisin linssiä kuin ruttoa. Mutta minä en halua. En halua, että mahdollinen tuleva sulhaseni (hahaha just joo) ei voi laittaa hääkuvaansa esille koska olisin repinyt sen kappaleiksi. En halua, ettei minusta jää jälkipolville yhtään siedettävän näköistä kuvaa. Miten sitten pääsen ongelmastani eroon? Se on hyvä kysymys. Olen vakavissani suunnitellut harrastelijamallikurssille menoa, jossa opetettaisiin kameran edessä käyttäytymistä (ja samalla pääsisin ehkä varsin epäesteettisestä kävelytyylistäni eroon). Tai ehkä sitä pitäisi vaan opetella olemaan vähemmän kriittinen itselleen? Tiedä sitten siitä.

Tiedän mitä tein tällä viikolla

Ja kohta tiedät sinäkin!


Olen...

...kärsinyt jatkuvan epävakaisesta säästä

...läpikäynyt ulkonäköahdistuksen jos toisenkin

...syönyt aamupalaksi vanukasta ja pullaa (mun elämäntavat <333)

...hyvästellyt Amerikkaan lähtevän pikkuveljen

...(k)itkenyt ja unelmoinut


Oli pakko ku tää on vaan niin story of my life... Pölläsin jonkun tumblrista, en muista nikkiä, SORI!


...shoppaillut söpön mekon ja muuta mukavaa

...lopettanut psykoterapian

...ollut aikaansaamaton

...käynyt kaksi kertaa ulkona syömässä! (Yleensä meidän perheessä käydään noin kerran puolessa vuodessa...)

...joutunut syvään eksistentiaaliseen kriisiin huomattuani, että tunnistan SHINeen jäsenet. Hoidatin järkytystäni morsoterapialla. (Nämä kaksi ovat selvästi jonkinlaiset kosmiset vastavoimat keskenään)



Morso ja Luciferin kaverit

...saanut kuulla vanhempieni palanneen blogini pariin. (Asian tullessa ilmi äidin ilme oli vähän samanlainen ku Jongh... jollai random sinipaitasella shineellä tossa ja iskä vaa hekotti) (moi äiti ja isä)

...kuunnellut paljon melankolista musaa

...käynyt serkun synttäreillä

...vaihtanu blogin ulkoasun! (En kyllä sen uhoamani jutun takia. Arisujen Heart of Gold oli OK, aika retro eikä nii hyvä kuin geminiä ennen tulleet, mutta OK)

...lenkkeillyt mukavasti

...törmännyt tavallista enemmän kaikkiin laitapuolen kulkijoihin

...ihmetellyt syksyn saapumista

...päättänyt leikkaavani ensi vuonna lyhyen tukan (en siis sikalyhyttä, mutta aika lyhyen... Mulla on ollu viimeks lyhyt tukka joskus päiväkodissa :D)

...kumastellut Disneyn ja muutamien j-rokkareiden (mm. Plastic Tree, Nightmare ja Ayabie-Aoi) ensi kuussa ilmestyvää kollaboraatiolevyä

...kirjoitellut turhanpäiväisiä blogipostauksia

ELI AIKAMOINEN VIIKKO SIIS.

Haaste 2: Päivä 20 - Tänä kuukautena

Jaa-a, enimmäkseen oon töissä ollut? Ei mitää koviin ihmeellistä. Kesän loppua on ollu ilmassa, vaikka jotkuthan lupailee et jatkuis syksyyn asti. Kuun lopussa alkaa opinnot. Hrrr. Jännittää!

Meikkilaatikon ongelmakohtia, kulmakarvojen aatelia ja muuta pinnallista läpätystä

Heippa! Tänään sisäinen kosmetiikkaihmiseni tekee teille postauksen. Mainittakoon nyt, että minä r-a-k-a-s-t-a-n nähdä, mitä ja millaisia kosmetiikkatuotteita muut ihmiset käyttävät. Jos lähen kaverin kanssa reissuun, voi ollla varma, että kaivelen hänen meikkilaukkunsa läpi ja silmäilen tarkasti minkä merkkisiä tuotteita hän käyttää. Saan siitä jotain pirullista tyydytystä...

Senpä vuoksi puhutaan tänään vähän mun meikkivarastoista, tai siis niiden osista. Ne ei ole mitenkää järin mittavat, oikeastaan aika samoissa mitoissa kun olettaisin keskiverron meikkauksesta suht kiinnostuneen nuoren naisen varastojen olevan. En kuitenkaan tykkää siitä, että mulle kertyy ylimääräistä tavaraa, ja sen takia mua ahistaa jos jokin osa-alue tuntuu liian suurelta. Tällä hetkellä sellanen fiilis on huulikiilloista ja ripsiväreistä.

Kuten näkyy, ei mulla ole sen enempää huulikiiltoja kuin muillakaan. Ongelma on se, että olen enemmän huulipuna- kuin kiiltoihmisiä, ja tämän vuoksi käytän huulikiiltoa aika harvoin. Musta ylimääräinen shine(e) huulilla antaa vähän turhan meikatun olon, ja siksi käytän kiiltoa vaan juhlissa. Lisäksi tahmafiilis ärsyttää ja se että kiiltoa pitää vähän väliä levittää lisää. Senpä takia noi kuuluu ihan pirun hitaasti, ja sepä tässä ärsyttää!

Noi kaks ekaa Anytimen kiiltoa (sävyt 3 Tuttifrutti ja 2 Vesimeloni) on mun vanhimmat meikkituotteet. Älkää kysykö miten vanhoja, herkimmät sais pahoinvointioireita... Paljon kertoo jo se ettei Anytimen meikkejä oo tehty vuosiin : D Sy miks nää on kulunu niin hitaasti on yksinkertaisesti noi värit. Siis onko ällöttävämmän värisiä kiiltoja ees olemassa? uulilla noissa ei onneksi ole hirveästi pigmenttiä, joten ihan käyttökelposia siis. Tavoitteena olis nyt saada noi kulumaan loppuun, kun kerran ovat niin antiikinaikaisia. 

Noi seuraavat on Lumenen Berryfun-kiiltoja (Sävyt 10 Ikuinen rakkaus, 30 Kalleimpani ja 11 Jää viereeni), joita ei niinikään ole valmistettu vuosiin. Näistä en ole mitään ostanut itse, vaan saanut kaikki lahjaksi tai äidiltä. Nämä Lumenen kiillot on laadultaan ihan kivoja, erityisesti tykkään tuosta punaisesta, jossa on mukana kultaista shimmeriä.

Toi vika on The Body Shopin punertavanoranssi kiilto sävyä 16. Sain tämän joululahjaksi pari vuotta sitten, ja tykkään kyllä. En osaa oikeen arvostella kiiltojen laatua, joten tyydyn vaan kertoilemaan omia fiiliksiäni :D Tämä TBS on todellakin ainoa joka on normaalin hygieniakäsityksen mukaan käyttökelpoinen, mutta eipä täällä mun meikkipussissa hirveästi tuosta nipoteta...

Sitten se toinen ongelmakohta:

 Eli siis ripsivärit. Näissä ei sinänsä ole ongelmana, ettenkö käyttäisi lähes päivittäin, mutta enemmänkin se, että pitää jatkuvasti pelätä kuivumista. Yhden Maybellinen ikivanhan ripsarin heitinkin jo pois kuivumisen takia. En oo mikään järin nirso ripsareissa, joten siksi näitä on vähän kertynyt....

Toi eka on taas kategoriassa Anytime ja historialliset meikit. Myöskin mun ihan ekoja kosmetiikkatuotteita, joten ikää on enemmän kuin laki sallisi. Ja edelleen toimii ihan moitteettomasti! Tätä olen tehokäyttänyt viime päivinä, haluan näistä menneisyyden haamuista äkkiä eroon.

Tokana Rimmelin vedenkestävä ripsari, pidentää ihan mukavasti. Myöskin vanha mutta toimiva. Seuraavana Maybellinen tuuheuttava ripsari, lopputulos ei ole mikään järin tajunnanräjäyttävä mutta menee arkena. Tosin musta tuntuu, että tämäkin saattaa olla kuivahtanut kun en ole vähään aikaan käyttänyt-

Diorin Diorshow'lla saa nopeesti tosi näyttävät räpsyt, mutta ongelmana on herkkä paakkuuntuminen ja runsas pigmentti joka leviää helposti vaikka sadepäivänä. Cliniquen näytekokoinen Lash Doubling Mascara on oikein kiva, ja mustassa purkissa oleva Lash Power Mascaran ostan vissii täysikokoisena sitten kun tuo näyte loppuu. Tuuheuttaa mukavasti ja on todellakin siis ns. kolmekasiripsari joka lähtee lämpimällä vedellä.

Kuvasta jäi uupumaan mun kaikken lempparein ripsari eli Lumenen Excellenght. Toimii just hyvin mun ripissiä, ja käytän tätä yleensä silloi ku oon panostanut meikkiin ja haluun välttää sitä, että joutuisin korjailee ripsiväriä lopuksi. 

Joo, että tällasta... Ja miksikö nää sitten ahistaa mua ihan erityisesti? No, siksi että mulla odottaa kaapissa yks avaamaton ripsari ja huulikiilto:

Halusin vähän piheillä ja ostin alennuksesta We Care Iconin setin jossa oli hohdepuuteri, kiilto ja ripsari, vaikken noita kahta jälkimmäistä en ois ees tarvinnu. Nyt nää odottele sitten avaamista, ja varmaan aika kauan saa odotella. Yrtin pari tuotetta käytellä pois nyt ennen... Haluisin vaan NIIIN kovasti päästä jo kokeilee!

Joo-o. Tässä viime aikoina on tullut vähän kosmetiikkashoppailtua. Enimmäkseen ihan tarpeeseen, mutta joskus tulee ostettua asioita koska niillä on.. esim. hieno nimi. Joo okei, myönnän. En mä voinut vastustaa kuuden euron hintaa ja nimeä Don't Steal My Thunder. Onko makeempaa kuultu? Paletin ranskankielinen nimi on muuten "Voler la vedette", joka tarkoittaa "varastaa show". Eli pitäiskö Don't Steal My Thunder Voler La Vedette kääntää "Älä varasta mun Thuderii, varasta show"?




Kuvassa luomivärien alla Urban Decay Eyeshadow Primer Potion

 

Paletissa on siis kolme luomiväriä, ja ehdotus siitä, miten ne kannattaisi luomelle sijoittaa. (Yritin itseasiassa ottaa kuvan ohjeen mukaan tehdystä meikistä, mutta mun kuvaustaidot + mun kuvauksellisuus = ei tuu kesää) Ylin, kulmaluulle suunnattu sävy on shimmerinen valkoinen, keskimmäinen luomivakoon tarkoitettu sävy on glitterinen musta, joka kuitenkin näyttää luomella ehkä enemmän tummalta harmaalta. Alin, liikkuvalle luomelle suunnattu sävy on todella kaunis, metallinen hopea, josta löytyy mukavasti pigmenttiä. Todella kiva paletti, en kadu että ostin! Ohjemeikki on omalle silmänmuodolleni vähän turhan tumma, mutta onneksi sävyjä voi käyttää muillakin tavoin :)

Pakko vielä sanoa, että kyllä tuo paletin nimi on harvinaisen osuva. Jos tällanen kävelis vastaan niin kyllä mun tapanen katkeroitunut ja vihainen vanhapiika saattais sortua varastamaan... Tyrmäystippoja peliin, pussi päähän ja menoksi!

Pitää vielä hehkuttaa että tsiigatkaa ton jätkän kulmakarvoja! Useimmilla korealaisilla miesjulkkiksilla kulmahaivenet on mallia karvamato, mutta Thunderin kulmat on tyylikkään siipimäiset ja muutenkin kauniisti muodostuneet, häivyttävät hyvin hänen hieman epäsymmetrisiä silmiään. Olenpa kirjoittanut näistä kaunokaiskulmista inspiroituneena ihan runonkin... Aika kulmakarvajumala, noita me tavalliset kuolevaiset voidaan vaa kadehtia. Tai no, kyllä ne parhaatkin epäonnistuu, välillä Thunderillakin toi kulmien väli jää vähän turhan lyhyeksi ja yk-viboja ei voi estää ;)

Joo että tällaista tänään. Kiinnostaakohan mun meikkihöpinät ees muita kuin mun tapasia tirkistelijöitä...?

Haaste 2: Päivä 19 - Jotain mitä kadut

Sitä etten lähtenyt vaihto-oppilaaksi! Kaduttaa välillä niin hirveesti... Mutta toisaalta, en kyllä silloin olis ollut valmiskaan siihen. Ja olisin missanut paljon muuta tärkeetä. Mutta silti kaduttaaa.... LOL oon säälittävä. Ei sais katuu menneitä.

Tallinna on uuvuttava kaupunki

Ei, en ole ollut viime aikoina Tallinnassa, mutta sen sijaan olen nähnyt unia... Pari yötä sitten nähdyssä unessa Paula ja BIGBANGin Seungri tulivat otsikon mukaiseen lopputulokseen. Toissayönä näin unen jossa olin väärinkäsityksen johdosta menossa naimisiin lukioni ranskalaisen sijaisen kanssa ja viime yönä unessani pyöri lähes yksinomaa naisstrippareita... Että sellaista. Mun uniennäkö menee aina tolleen että välillä on kausia kun en näe yhtään unia ja välillä taas nään monta unta peräkkäisinä öinä :D

Mutta joo, mun viikonloppuna oli varsin normi. Ainoastaan perjantaina oli angstista. Kävelin töissä ajatuksissani päin sellaista katossa olevaa metallista laatikkoa, ja sain aika iskun päälakeeni. Jouduin lopulta lähtee töistä vähän etuajoissa kun alkoi heikottaa niin kovin. Koska oon yliDRAMAattinen niin mä tietysti visioin kaikkee kallonmurtumasta aivoverenvuotoon... Käytiin iskän kanssa pyörähtämässä terveyskeskuksessa, jossa sairaanhoitaja veikkas et mul on lievä aivotärähdys, ja saatiin tarkkailuohjeet. Loppupäivän oli vähän sellanen raskas ja väsyny olo, mutta muuten ei käyny mitää ihmeellistä.

Nyt viikonloppuna en oo tehny oikeestaa mitää dataamista ihmeellisempää... Aloitin tekee mun meikeistä inventaariota, ajattelin yrittää seurata vuosittain noiden varastojen kehittymistä. Toistaseks oon vaan tosin saanut huulimeikit listattua. Lisäks ajattelin mun yhtä nettisivua remppaamaan, siinäkin tulee varman kestämään jonkin aikaa... No mutta, onhan tässä vielä pari viikkoa ennen koulujen alkamista! Ja kun en mee varmaan töihin tän ekan vuoden aikana vielä niin eiköhän tota aikaa likene sitten opintojen alkamisenkin jälkee.

Mut aarrrgghhh wtf tää mun netti. Mun langaton netti tapasi ennen harrastaa pätkimistä aika-ajoin, mutta pari kuukautta sitten se alko toimii ihan moiteettomasti. Ja nyt pätkiminen on palannu. ÄÄÄÄÄÄÄ RAGEEEEEEEEE!11 Ai mitä, mullako ei muka oo elämää netin ulkopuolella? Ehehhehehehhee.

Haaste 2: Päivä 18 – Lempisyntymäpäiväsi
Jaa-a, viime vuosina en oo syntymäpäivä kovin erikoisesti vietellyt, muuten kuin siis sukulaisten kanssa kahvitellen. Varmaa siis joskus pienenä ne parhaat synttärit on vietelty :)

Iso juttu

Kyun multa joskus lukion alkuaikoina vanhemmat kysyi, haluanko lähteä vaihto-oppilaaksi, oli ajatus mulle täysin vieras. Olin silloin vielä ihmisarka, itseluottamusta vailla oleva herkkä murrosikäinen, jolle jopa omassa kulttuurissa selviäminen oli välillä vähän haasteellista. Silloin en ees olisi hyväksynyt vaihto-oppilasta vuodeksi perheeseen asumaan, koska pelkäsin muutosta niin paljon.

Kun viime kesänä sitten kävin kielikurssin (joka oli jo itsessään iso edistys omassa henkisessä kehityksessäni) ja kun veljeniki vielä kertoi ajatuksistaan lähteä vaihto-oppilaaksi, aloin ensimmäistä kertaa katua sitä, etten itse lähtenyt "otollisessa iässä". Silloin asia harmitti todella paljon, koska vaihto-oppilasvuosi on kaikista mutkattomin tapa lähteä tutustumaan uuteen kulttuuriin. Aloin kuitenkin tutustua muihin mahdollisiin, myös oman ikäisilleni avautuvia teitä lähteä pitemmäksi aikaan tutustumaan uuteen maahan.

Lopulta päädyin siihen, että vapaaehtoistyön merkeissä tehtyä vaihto olisi paras tapa maailmalle lähtemiseen itselleni. Alun perin ajattelin mennä lyhyempään, kolmen kuukauden vaihto-ohjelmaan, mutta tulin myöhemmin toisiin ajatuksiin ja päätin sittenkin, että jos lähdetään niin lähdetään kunnolla. Vuosi (elokuusta 2012 eteenpäin) olisi siis suunnitelmissa. Päällimäinen tunne kuitenkin on, että kun kerta se mahdollisuus nyt on, niin sitä ei heitetä enää uudestaan hukkaan.

Kohdemaata miettiessäni alun perin oli mielessä jokin Latinalaisen Amerikan maa, mutta myöhemmin tulin siihen tulokseen, että näin nuorena ja kokemattomana ei kannata sisäpoliittisesti niin epävakaaseen maanosaan lähteä, joten käänsin katseeni kohti Itä-Aasiaa, joka onkin pitkään ollut kiinnostuksen kohteena. Valitsemallani järjestöllä (Maailmanvaihto) oli tältä alueelta kaksi vaihtoehtoa, Etelä-Korea ja Taiwan. Laitoin tuon kornulan sitten ykköseksi mm. kielen takia (ja kun ollaan sitä tonne Koreaan päin viime aikoina muutenkin oltu...), mutta tietysti olisin iloinen kummasta tahansa vaihtoehdosta :)

Hakemuspaperit ohjelmaan pistin menemään eilen. Osallistujathan valitaan hakemuksen ja järjestön suorittaman haastattelun perusteella, joten toistaiseksi mikään ei ole vielä varmaa, enkä uskalla oikein toiveikaskaan olla. Tiedän kuitenkin jo tässä vaiheessa, että mikä tahansa jutun outcome tulee olemaankaan, niin kriisi on meikäläisellä edessä. Jos minut hyväksytään vapaaehtoistyöohjelmaan, tulen aluksi olemaan ihan paniikissa, katumaan päätöstäni ja kuvittelemaan päässäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot isäntäperheestä potkaisemisesta Pohjois-Korean ydinasehyökkäykseen. Onneksi olen tässä viime vuoden aikana oppinut, että se on minulle luonnollinen tapa reagoida asioihin. Aluksi olen hätääntynyt, mutta pikkuhiljaa totun ajatukseen, ja lähdön hetkenä ei varmaan edes jännitäkään niin paljoa.

No, jos minua ei hyväksytä, niin tietysti siinäkin tulee ilmoille kyllä itku ja kiukku, kun hyvä mahdollisuus menee sivu suun. Mutta eiköhän siitäkin lopulta voiton puolelle päästä. Ainakin yritin, mutta kohtalo on selvästi keksiny mulle jotai muuta. Ja eipä tarvi olla vuotta erossa Paulasta, joka tulee olemaan yks kovimmista paikoista jos sinne vaihtoon pääsen lähtemään... :D

Mutta juu, eli tällaista olisi nyt suunnitelmissa. Hakuaika loppuu vasta marraskuussa, joten toistaiseksi ei tässä varmaan auta muu kuin odottaa, mitä tuleman pitää. Hirveästi en viitsi tätä aihetta toistaiseksi käsitellä, sillä olisi vähän tyhmää jos en sitten olisi lähtemässäkään. Sukulaisia olen kyllä jo pelotellut ("Etelä-Koreaan... Sä joudut sitten syömään kaikenlaisia outoja ruokia, kuten rotanhäntiä.") ja Paulakin fiilisteli jo kuinka sitten ku palaan takasin niin puhun suomee hirveellä aksentilla jossa intonaatio laskee ku lehmän häntä lauseen loppua kohden :D

Haaste 2: Päivä 17 - Lempimuistosi
Lempimuistoni? Toivottavasti vielä edessäpäin. Paulan kanssa on kyllä tullut vietettyä monta hienoa hetkeä. Esimerkiks Tsukicon 2008 oli aika jees, vaikka joitakin juttuja myöhemmin vähän katkerasti muisteltiinkiin...! Myös Antikuiden keikka maaliskuussa 2009 (huui onks siitäki niin kauan) oli jotain niin hienoa!

Ps. Tein tilauksen YesAsiaan ja mun tilauksessa oli _____neljä korealaista levyä. NELJÄ. (Okei yks ei ollu mulle mut laiha lohtu) Soittakaa ihmiset jo se shaakelin ambulanssi, koreakuume on iskeny muhun ja Hallyu-aalto hukuttaaa!!111

Onko aina pakko olla vakava?

Vaikka en avoimesti myönnäkään kuuntelevani korealaista musiikkia, niin ajattelin silti jutella yhdestä tämänhetkisestä korealaisesta bändirakkaudesta, joka on oikeastaan aika eksentrinen tapaus. Kyseessä on varsin tuore k-popryhmä nimeltä Dalmatian, jolta on ilmestynyt single ja minialbumi, yhteensä kolme musiikkivideollista biisiä. Bändiin kuuluu kuusi jäsentä, kolme laulajaa ja kolme räppäriä.

Ensikuuntelemalta Dalmatianin musiikki vaikuttaa hyvin genrelleen tyypilliseltä ja kornilta, suorastaan lapselliselta. Bändin konseptiin kuuluu vahvasti dalmatialaiskoirat, joihin liittyviä juttuja heiluukin suunnilleen kaikkialla mihin tämä joukko lonkeronsa sitten hivuttaakin. Koira-aihe on toivottoman päälleliimattu: jos miesjoukko (jossa puolet jäsenistä on melkein kolmekymppisiä) perustaa bändin, niin he tuskin lainaavat bändin nimeä pilkullisilta hauvoilta. Yhtyeelle valittu teema kieltämättä nakertaa miespopparien uskottavuutta, mutta toisaalta se antaa heistä mielenkiintoisella tavalla lapsenomaisen huolettoman vaikutelman.

Laulujen sanoihin koirajutut eivät ole (onneksi?) vielä kovin vahvasti päässeet juurtumaan. Aloittaessaan dalmikset lätkäisivät yllätyskortin pöytään heti kättelyssä: debyyttikappale Round 1 kertoo yksinkertaisesti heistä itsestään. Siis siitä, kun ollaan viisi vuotta treenattu niska limassa ja kun on niiiiin vaikeeta otulla tähdeksi. Laulua voisi kpopinkin mittakaavassa pitää aavistuksen verran naiivina, mutta muilla bändeillä ei kyllä ole pokkaa tehdä ekaa biisiään omista vaikeuksistaan Korean viihdeteollisuuden kiemuroissa.

"Dalmatian's ready for the world!" Mutta onko maailma valmis Dalmatianiin?

Bändin toinen musiikkivideollinen kappale oli Lover Cop, joka palasi aiheiltaan hieman tutummalle maaperälle. Viisun kantavana aiheena toimii jonkinlainn ajatus ihmisen ja robotin rakkaudesta, mutta hommaan ei ilmeisesti päästä kovin syvällisellä tasolle, ja enimmän aikaa kyse on tavallisesta rakkauslurituksesta. Sanoitukset ovat niin täynnä latteuksia että välillä melkein heikottaa. Legendaarisimmaksi mainittakoon kohta "haluan sinua enemmän kuin trooppista hedelmää". Siis voisiko asiaa smoothimmin sanoa :D Laulun ideahan tuli alun perin "robocop"-tanssista ja tätä mielenkiintoista tanssimuotoa vedetään - onneksi ihan huumorin nimissä - myös musiikkivideossa.

Kolmas ja uusin sinkku on alkuvuodesta julkaistu "That Man Opposed". Kyseisen biisin voisi tituuleerata jonkinlaiseksi kieroksi kpop-versioksi Avril Lavignen ikonisesta "Girlfriend"-kappaleesta. Kummassakin veisussa saarnataan siitä kuinka ihastuksen sussu on niin ahterista ja kuinka itse ollaan niin mahtavia. Dalmatianin versio on tietysti jälleen kerran maustettu mystisillä korniuksill, kuten "I don't wanna be lonely, I just wanna fall in love" (ööööh tätä ei arvattu) ja niin edelleen. Biisin video on kuitenkin virkistävimpiä pitkään aikaan. Korealaisten poikabändien videoissa naishenkilöillä on yleensä kahdenlaisia rooleja a) mystinen kaunotar joka esittää jonkun jäsenen tyttöystävää/ihastuksen kohdetta b) amerikkalaistyylinen vähäpukeinen taustatanssija. Tässä Dalmatianin videossa on kuitenkin lauma tyttöjä, jotka taistelevat jäsenten huomiosta vahvoina, itsenäisinä toimijoina. He murjottavat, polkevat jalkaa, hakkaavat ja retuuttavat, välillä vähän pussaavatkin. Mukavan erilaista ja silti istuu bändin lapsenomaiseen imagoon kuin nakutettu. Älkää ikinä muuttuko, ainakaan tässä suhteessa!

"Me ei haluta että meistä tulee mieleen 101 Dalmatialaista!" Aamen sille.

Onhan Dalmatian toki yrittänyt pyristellä lapsellisesta imagostaan eroon hieman synkemmilläkin photoshooteilla sun muilla, mutta edes kommentti siitä, kuinka he eivät halua nimensä tuovan mieleen "101 dalmatialasta" ei voi enää pelastaa heitä. Rehellisesti, jos esittelyhuuto on "Dalmatian doggy-dog vuh vuh vuh" niin paljoa ei ole enää tehtävissä. Heidät tullaan ikuisesti muistamaan melkein kuin klassista lastenohjelmista pompanneena yhtyeenä, jossa yhdistyy eläinrakkaus ja elämääkin latteammat sanoitukset omituiseen, värikylläiseen pukeutumistyyliin. Kaikista tosikoimpiin musiikinkuuntelijoihin poikien meininki tuskin iskee, mutta faneille on varmasti selvää, että jäsenet mitä luultavimmin tekevät työtänsä pilke silmäkulmassa. Miksi musiikin pitäisi aina olla niin kypsää ja syvällistä? Miksi videoissa pitäisi aina tappaa exiä ananaksilla ja tehdä päätä huimaavia tanssisooloja? Dalmatianin jäsenet todennäköisesti tajuavat itsekin bändinsä absurdiuden, ja tekevät musiikkia enemmän hauskanpidon kun sen paljon puhutun taiteen vuoksi. Tai no, miksi ihmeessä taide ei voisi olla hauskaa?

Jos humoristisesta otteestaan huolimatta Dalmatianin musiikki ja meininki ei miellytä, niin siltikin löytyy syy kuunnella yhtyettä: laulaja Drama eli Daniel Chae. Hänhän on siis _ehkä_komein_korealaispoppari_ikinä_, siis miten joku voi oikeasti olla noin adsdadajsfjdjkIHANA!? Siis noi muut Dalmatianin jäsenet on ihan mitättömyyksiä tän kundin rinnalla... Just kidding, Dalmatianissa on minusta pari ihan poikkeuksellisen lahjakasta jäsentä. Mutta Drama on paras!

Mistä tällaisia miehiä oikein löytyy?

Ja niin, kuvat on pahismaisesti pöllitty weheartit-sivulta. Kuten aina.

Ps. Ne jotka muistelee mun "arrgghhh kpoop on paha"-postauksia niin arvatkaa mitä: te kuvittelette tän postauksen :o Tää ei oo oikeesti olemassa, tää on vaa teidän mielikuvituksen tuotetta...

Haaste 2: Päivä 16 – Lempielokuvasi
Nyt heitit aika pahan! No ihan lempparilempparileffa on Disneyn Leijonakuningas. Siis, se elokuva on vaan täydellinen. Animaatio, musiikki, tarina, hahmot... Oon ihan fileissä kun se tulee syksyllä blu-rayna! Oon tähän asti omistanu sen vaa videolla... :D

Muita lemppareita on esimerkiksi Shrek-leffat, Toy Story-leffat, Inception, Tähtien sodat... Piirretyistä, erityisesti Disneyn ja Dreamworksin tekemistä tykkään yleisesti ottaen hirveesti.

Hymyile niin ne ei huomaa että olet kissa

Hellurei ja hellät tunteet! Uusi viikko on pyörähtänyt käyntiin ja meitsiä ei edes vähän sekaisin emnneestä unirytmistä huolimatta nukuta, mitä nyt töistä tullessani meinasin bussiin torkahtaa... Mullahan oli varsin extreme-viikko, sillä olin ekaa kertaan yksin kotona pitempään kuin viikonlopun yli ;O (Curlinglapsi eiku..) Ihan opettavainen kokemus, sain huomata että esim. keittiö ei siivoa itse itseään, vaan astiat ja homeiset ruuat vaanivat vaikka silmänsä sulkisi.

Enimmäkseen hengailin kotona, sillä ei töiden jälkeen oikein jaksanut pyörälenkkiä pitemmälle lähteä. Torstaina raahauduin tilaamaan stokkalta äidille tuolin, ja syyllistyin samalla vähän shoppailemaan.
 Olen kaipaillut pitemmän aikaan yleispätevää jokanaisen vakkariarsenaaliin kuuluvaa ruskeiden sävyjen luomiväripalettia. Ostin viime kesänä Sephorasta jo yhden neljän sävyn ehdokkaan tehtävään, mutta kyseisen paletin mattasävyissä ei ollut pigmenttiä nimeksikään, joten uusihan sitä piti sitten ostaa. Olin lukenut paljon kehuja uudistuneen halpissarja Wet n' wildin paleteista, ja päätinpä sitten ostaa vaivaiset kahdeksan euroa maksaneen kuuden sävyn Vanity-paletin, jossa oli kolme mattaruskeaa ja kolme helmiäisruskeaa.

Minulla oli itseasiassa ollut yksi kyseisen sarjan paletti jo ennenkin, mutta se oli uudistumista edeltäneeltä ajata. Duon sävyt olivat kyllä kauniit ja pigmenttisetkin, mutta niiden pysyvyys ei ollut järin kehuttava, edes hyväksi havaitun pohjustajan päällä. Näissä uusissa luomiväreissä ongelmaa ei ollut, vaikka kymmenen tunnin jälkeen miekki oli kyllä hiukan muhjaantunut, niin yleisesti ottaen pysyvyys on varsin hyvä. Ja oi, kuinka pigmenttisiä varsinkin mattasävyt ovat! Erittäin hyvä hinta-laatusuhde tässä paletissa kyllä. Himoitsen jo sarjan toistakin palettia - noloa kyllä - lähinnä sen nimen takia. Glittermusta-helmiäisharmaa-helmiäisvalkoinen-trio on nimetty Don't Steal My Thunderiksi, ja minä tässä keksin typeriä perusteluja sille miksi minun täytyisi tämä muutaman euron kustantava paletti käydä ostamassa. Ei, en myönnä olevani helppo...

Perjantaina lähdin suoraan töistä kohti Kiteellä sijaitsevaa mökkiä, koska villi huhu oli kiertänyt että Paulakin ajattelisi siunata kyseistä paikkaa läsnäololollaan ;O Harmiteltiin juuri vähän aikaan sitten kuinka ei ehittäisi enää kesällä nähdä, joten jälleennäkeminen oli enemmän kuin mieluisa! Verona oli tietysti se, että valvotua tuli vähän tavallusta enemmän, ja maanantaina viiden herätys ei välttämättä olisi kovin makoisa... Tosi mukavaa oli käydä piipahtamassa mökillä (savusauna ja järvi<3) ja jutella kaikenlaista Paulan kanssa ja ratkaista Vakavia Ongelmia.

Tää Tumblristaki tuttu kaveri kuvaa niin täydellisesti mun ilmettä kun Paula kommentoi et Daniel/Drama on Dalmatianin suosituin jäsen. Olen ylidramaattinen... kirjaimellisesti.

 Sunnuntaina otinkin sitten suunnan kohti kotoa ja olinkin yheksän aikoihin himassa. Tänään olin töissä ja harrastamassa jälleen shoppailua (Thunderluomiväri jäi kauppaan rahanpuutteen vuoksi). Lumenella oli kesävalikoimissaan aivan iiihana vaaleanpunainen luomari ja lisäksi päätän yrittää pelastaa kalkkunajalkani Doven astettain ruskettavalla vartalovoiteella. Saa nähdä mitä tässäkin käy... Kosdmetiikkaostoksia on kyllä tullut tehtyä vähän turhankin paljon viime aikoina, mutta minkäs sille voi että purnukoiden maailma on niin ihmeellinen!

No tulipas tästäkin sekava postaus... Mutta vähän viime päivien fiiliksiä siis tässä!

Haaste 2: Päivä 15 - Päiväsi

Noo, aamulla heräsin yllättävän virkeänä, söin aamupalaa ja hoidin aamuhommat, lähdin kauheessa paniikissa ku pelkäsin myöhästyväi bussista mut en sitte myöhstyny, menin töihin, lagasin töissä tavalliseen tapaa, ajelin kaupoille ja tapoin aikaa shoppailemalla kosmetiikkaa, menin terapiaan, tulin himaan, siivosin, datasin, vedin mäkkiruuat ja kohta suuntaan suihkuun ja nukkuu :--D