Otsikko on jälleen kerran ystäväni Paulan suusta ja summaa aika lailla hyvin kiinnostukseni tätä ulkoista ja todellista maailmaa kohtaan. Mä en oikeesti tällä hetkellä osaa murehtia oikein mitään, paitsi ehkä sitä saanko piilarit huomenna silmiin ja miten selviän työpaikalle maanantaina. Koreaan lähtökin on unohtunut tästä mielestä autuaasti kun kävin tiistaina viimeisen kerran yliopistolla lukemassa koreaa (en oppinut mitään). Nyt olisi tarkoitus jatkaa sitten jollain itseostetulla kirjalla, katsotaan mihin toi lompakko venyy...
Viikonloppuna kävin siis tyhjentämässä Paulan perheen jääkaappia, pääagendana siis Paulan ja hänen siskonsa tanssikoulun kevätnäytöksen katsominen. Sain myös tehdä Paulalle meikin kenraaliharjoituksiin ja ihan esitykseenkin. Kenraaliharjoitusmeikki meni kyllä vähän päin sitä kuuluisaa koska allekirjoittanut ei taida nestemäisen eyelinerin käyttöä ja muutenkin piti vähän kiirettä. No, onneksi itse esitykseen saatiin mielestäni ihan hyvät maalit naamaan ja Paulakin vaikutti tyytyväiseltä. Muiden meikkaamista oli kiva kokeilla mutta kyllä sitä omaa naamaa on vaan kaikista helpoin maalata!
Muuten ei oikeastaan tehty mitään ihmeellistä, Paula oli aika väsynytkin kaikkien harjoitusten ja itse esityksen jälkeen. Koko kevätnäytös oli kyllä todella upea, ja Paulan ja hänen siskonsa ryhmien esittämät tanssit olivat mahtavia! Vähän meinasi kyyneleetkin tulla kun meidän pikku Paula siellä tanssi Joutsenlammen musiikin tahtiin kärkitossuissa ja valkoisessa tutussa... Maanantaina palasin sitten aamuvarhaisella kotiopäin, roikuin jonkin aikaa Helsingin keskustan ilmaisissa wifeissä (Tumblr-addikti? Minäkö?) ja palasin sitten kotio.
Tiistaina en tehnyt mitään sen ihmeellisempää kuin todellakin vikaan kertaa kidutin itseäni sen Korean siellä koulussa ja sen jälkeen menin kyselemään stokkalta niitä metallisia syömäpuikkoja, niillä kun nyt pitäisi opetella syömään. Siellä ei kuitenkaan näistä Korean ihmeistä oltu koskaan kuultukaan, joten joudun kaiketi tyytymään nettikauppojen valikoimaan... Katsotaan mitä tästä tulee. Keskiviikkona olin taas pisteltävänä (enää yksi hepatiittirokote otettavana, yayy) ja sen jälkeen mun piti käydä tuhlaamassa yo-lahjaksi saamani lahjakortti, joka oli umpeutumassa piakkoin. Sain ostettua todella kivat hopeaiset korvakorut, jouduin niistä tosin hieman ylimääräistä maksamaan mutta mitäpä tuosta.
Tänään en ole tehnyt suuremmin mitään ihmeellistä, huomenna taasen oisi vihdoin luvassa se piilarien sovitus (Paula pelotteli että siinä menee aikaan kun sitä linssiä turhaa silmään, voi jes...) ja ilmeisesti sukulaisia Saksasta on tulossa tähän käymään kanssa illalla. Viikonloppuna oisi luvassa tavalliseen tapaan yo-juhlia, ja Paulan perhe tulee kanssa käymään kun on yhen yhteisen tutun kekkerit. Jees. Ensi viikolla oiskin odotettavissa jo töitä!
Loppuun voin kertoa tällaisen anekdootin: Näin tässä helluntaina edeltävänä yönä unta, että vanhempani kyllästyivät totaaliseen forever aloneuteeni ja päättivät järkätä minut morsmaikuksi jonnekin. No, mihin tahansa miehelään en ollut sitten ihan menossa vaan siipaksi oli valikoitunut Super Juniorin Eunhyuk. Vaikka kyseessä ei todellakaan ole mikään man of my dreams, en unessa ollut ollenkaan tyytymätön tilanteeseen vaan murehdinpahan vain, että jos kemiat eivät sitten kohtaisikaan ja joutuisin olemaan kaksikymppinen ja eronnut. Kaikki muutkin Super Juniorin jäsenet oli unessa tarkoitus naittaa pois, joten ilmeisesti olin tässäkin jäänyt huonommille apajille... No, uni loppui siihen kun odottelin jännittyneenä sulhoni tapaamista ja kuuntelin vanhempien intoilua tulevista lapsenlapsista.
Aamulla jouduin toteamaan ettei minulla sittenkään ollut helluntaiheilaa ja Eunhyukin oli silleen jälkeenpäin ajateltuna aika yök. Vaan kyllä on meikäläisen kaltaisella katkeroituneella vanhapiialla muuttunut ajatus järjestetystä avioliitosta vähän myönteisemmäksi ton katsomani draaman myötä.
torstai 31. toukokuuta 2012
maanantai 28. toukokuuta 2012
Hänen kulmakarvansa muodostavat tarkkaan harkitun kokonaisuuden
Mä olen aika tarkka kulmakarvoista. En mikään perfektionisti, sellanen joka ei edes anna kosmetologin nyppiä niitä kun pelkää että menee pieleen. Mutta musta kulmakarvat on vaikuttaa tosi paljon siihen, miltä kasvot näyttää, ja joissain tapauksessa vähän onnettomat kulmahaivenet vie huomion pois muusta lärvistä. Itse kannatan ehdottomasti luonnollisia kulmakarvoja. En ole oikeastaan koskaan törmännyt kokonaan piirrettyihin kulmiin, joista olisin ihan erityisesti pitänyt. Tyylinsä kullakin, mutta itse en kannata kulmista kokonaan eroon hankkiutumista. Vielä enemmän minua kuitenkin häiritsee kulmat, jotka ehdottomasti kaipaavat vähän nyppimistä. Valitettavan monille mieshenkilöille tekisi niin eetvarttia jos saisi muutaman karvan nypätä siitä silmien yläpuolelta pois.
No jaa, omatpahan ovat karvansa itse kullakin. Mä kuitenkin tykkään ainakin jossain määrin puunailla omia kulmahaituviani, ja tänään ajattelin höpistä vähän tähän hommaan käytetyistä tuotteista. Pohjatietona sanottakoon että mulla on varsin tuuheat ja tummat kulmat, joissa on luonnostaan suht hyvä muoto. Lähinnä nyppimistä pitää harrastaa kulmakarvojen välistä, sillä ne taapavat kasvaa hieman liian lähelle toisiaan, ja väliin jäävällä alueellakin kasvaa hajakarvoja. Koska kulmat ovat luonnostaan jo suht hyvät, mitään erityistä kulmakynää en omista. Kuitenkin haluaisin värin olevan hieman tummempi ja karvojen pysyvän jotenkuten ojennuksessa, joten vahat ovat enemmän mun juttu.
Tän Wet 'n' Wildin kulmakarvapaletin ostin itseasiassa vasta pari päivää sitten, ja kuten kuvasta näkeekin niin kyllä sitä on jo lähmittykin. Jossain päin maailmaa näitä on ilmeisesti eri sävyisiä, mutta Suomessa en ole nähnyt muita kun näitä Ash Brown -sävyisiä paletteja. Tähän siis kuuluu kaksi eri väriä, vaha, sivellin ja pinsetit ja löytyypä tuolta noiden välineiden alta peilikin. Pinsetit ovat liian jäykät kovin tarkkaan työskentelyyn mutta ovat ihan hyvät hätävarat. Sivellin on ihan ok, ei noin pieni ja halpa tietenkään oikeaa kulmakarvasivellintä voita.
Enimmäkseen olen käyttänyt tota vaaleampaa ruskeaa, sillä ainakin omissa kulmissa se näyttää aika tummalta. Tämän takia en ole tuota toista vielä uskaltanutkaan kokeilla, pelkään että lopputulos on överi... Mielestäni väri toimii ihan ok, vaha voisi olla vähän pehmempää, tuota kun on vähän hankala lähmiä sitten sinne kulmiin. Yleisesti ottaen vähäiset kokemukset ovat kuitenkin olleet positiivisia! Välillä kuitenkin tuntuu että väri jää liian tummaksi, joten ihan vaaleille en tätä ainakaan suosittelisi.
Vähän pitempään olen käyttänyt tätä Lumenen kulmakarvavahaa, josta on kyllä kaikki purkkiteksti kulunut pois vaikkei tämä ole kun ehkä vuoden vanha. Tämä on siis varsin nestemäistä vahaa josta lähtee hyvin hennosti väriä. Todella nopea ja helppo tapa saada kulmat skarpeiksi, ja kyllähän mä olen tästä tykännyt. Lähinnä ärsyttää että tuo tarttuu joihinkin kohtiin vähän enemmän kun toisiin ja se saattaa näyttää läheltä katsottuna tyhmältä. Pikkuvikoja lopulta, yleisesti ottaen tosi kiva tuote sellaisille jotka eivät hirveästi tummennusta tarvitse vaan lähinnä haluavat terävämmän ilmeen ja vähän väriä.
Vaikka joskus tuuheat kulmat ovat vähän ärsyttäneet, kun itse en uskalla lähteä hirveästi nyppimään ohuemmaksi ja aina välistä tulee muotiin sellaiset ohuet. Mutta toisaalta kun miettii että jotkut tuskailevat taasen liian vaaleiden ja näkymättömien kulmien kanssa, niin sopiihan sitä oikeastaan olla aika iloinen, että omien kulmien meikkauksesta pääsee loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla.
No jaa, omatpahan ovat karvansa itse kullakin. Mä kuitenkin tykkään ainakin jossain määrin puunailla omia kulmahaituviani, ja tänään ajattelin höpistä vähän tähän hommaan käytetyistä tuotteista. Pohjatietona sanottakoon että mulla on varsin tuuheat ja tummat kulmat, joissa on luonnostaan suht hyvä muoto. Lähinnä nyppimistä pitää harrastaa kulmakarvojen välistä, sillä ne taapavat kasvaa hieman liian lähelle toisiaan, ja väliin jäävällä alueellakin kasvaa hajakarvoja. Koska kulmat ovat luonnostaan jo suht hyvät, mitään erityistä kulmakynää en omista. Kuitenkin haluaisin värin olevan hieman tummempi ja karvojen pysyvän jotenkuten ojennuksessa, joten vahat ovat enemmän mun juttu.
Tän Wet 'n' Wildin kulmakarvapaletin ostin itseasiassa vasta pari päivää sitten, ja kuten kuvasta näkeekin niin kyllä sitä on jo lähmittykin. Jossain päin maailmaa näitä on ilmeisesti eri sävyisiä, mutta Suomessa en ole nähnyt muita kun näitä Ash Brown -sävyisiä paletteja. Tähän siis kuuluu kaksi eri väriä, vaha, sivellin ja pinsetit ja löytyypä tuolta noiden välineiden alta peilikin. Pinsetit ovat liian jäykät kovin tarkkaan työskentelyyn mutta ovat ihan hyvät hätävarat. Sivellin on ihan ok, ei noin pieni ja halpa tietenkään oikeaa kulmakarvasivellintä voita.
 |
| Aivan ihastuttava toi mälli tossa :D |
Vaikka joskus tuuheat kulmat ovat vähän ärsyttäneet, kun itse en uskalla lähteä hirveästi nyppimään ohuemmaksi ja aina välistä tulee muotiin sellaiset ohuet. Mutta toisaalta kun miettii että jotkut tuskailevat taasen liian vaaleiden ja näkymättömien kulmien kanssa, niin sopiihan sitä oikeastaan olla aika iloinen, että omien kulmien meikkauksesta pääsee loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla.
torstai 24. toukokuuta 2012
Kuulumispostaus osa 3433212
Leiriltä on selvitty ehjin nahoin, mukavaa oli ja tulin hyvin toimeen muiden kanssa. Uskaltauduin jopa talviturkin heittämään kun kerta saunaankin pääsi. Meitä oli siis leirillä ne jotka oli lähdössä ulkomaille vapaaehtoistöihin sekä ne, jotka olivat järjestön kautta tulleet Suomeen hommiin. Suurin osa ajasta kului toki kaikenlaiseen valmennukseen kulttuurishokista vakuutusjuttuihin, mutta kyllä muutakin ehdittiin puuhata. Jotenkin mieleen jäi dance partyt jossa latinot yritti (huonoin tuloksin) opettaa mua tanssimaan... :D
Mutta toisaalta se leiri oli todella stressaava kokemus, sillä siellä vaihto oli koko ajan mielessä. Ennen aina kun sitä oli alkanut tarkemmin miettimään niin oli vaan ajatellut "äääh, siihen on vielä niin pitkä aika", mutta tuolla niitä asioita oli vähän pakko miettiä, ja sit tajusi mitä on ihan oikeesti päättänyt mennä tekemään. Esimerkiksi tuli ajatelleeksi, että tuun todennäkösesti kärsimään aika pahasta kulttuurishokista ja sen ylipääsemiseks pitää tehdä töitä. Ja siellä aloin myös murehtimaan, että mitä jos en pääsekää isäntäperhemajotukseen, sillä mun mielestä isäntäperhe on paras tapa päästä oikeasti sisään siihen kulttuuriin. Sekä tajusin oikeesti, että tuun tekee töitä myös lasten kanssa. Siis ei mulla oo mitään lapsia vastaan, mutta en oo tottunu olemaan niiden kanssa... No, eiköhän tuosta selvitä. Olen tässä iloinnut kun tietokonelounaan syönti sujuu sangen vaivatta jo puupuikoilla, mutta sainkin sitten tietää, että kornulassa ne syövätkin metallipuikoilla, jotka tuntuvat aika höpöiltä puupukkoihin tottuneelle. Toivotaan etten kuole nälkään.
Fundeerailin kanssa Suomesta lähtemistä. Vaikka vaikeinta on tietysti jättää kaikki läheiset, niin kyllä mulle kotimaan yleisesti taakse jättäminen tulee olemaan kova paikka, sillä tää maa on mulle todella rakas. Leirillä opastettiin ettei liikaa saa pitää yhteyttä ja jäädä "kiinni" siihen kotipaikkaan, koska se vaikeuttaa uuteen kulttuuriin sopeutumista. Toisaalta korostettiin kanssa että selkeä kulttuuri-identiteetti ja tuntuma omiin "juuriinsa" auttaa myös sopeutumisessa, koska niiden rinnalle on helpompi kehittää uusi identiteetti uudessa kulttuurissa. Vaikka monille pitemmässä vaihdossa olleille kehittyy uudesta maasta toinen koti, niin samalla yleensä koetaan entistä vahvempana se oma kansallisuus ja sen merkitys. Mikä on varmasti monille aika opettavainen kokemus. Myös ajatus paluusopeutumisesta on sellanen mitä on vaikee kuvitella ilman että se on kokenut... HUI.
Tällä viikolla en ole mitään ihmeellistä touhuillut, eilen kävin pitkästä aikaa näöntarkastuksessa (ei ollut huonontunut ja toisesta silmästä oli itseasiassa vähän parantunutkin! Jee!) ja ajattelin kokeilla ekaa kertaa piilolinssejä, tosin sovitukseen pääsen vasta ensi viikolla. Olen myös yrittänyt motivoida itseäni koreanopintoihin, mutta edistystä ei ole havaittavissa. (No tänään menin MELKEIN, eikös se ole jo ihan tarpeeksi hyvä yritys...) Huomenna aion raahautua Paulaa katsomaan viikonlopuksi, ihanaa! On yritetty treffailla tiuhaan kun ei sitten kohta nähdä vuoteen, save for jos Paula jollain ihme keinolla pääsis mun porukoiden mukaan kun ne tulee mua kattomaan ensi vuoden puolella.
Eipä tässä mitään ihmeellistä, Tumblrissa on notkuttu ja draamaakin pikkuhiljaa katottu, vaikka yleensä mun kiinnostus tollasiin lopahtaa aika nopeasti. Toi mitä katson nyt antaa... sangen mielenkiintosen kuvan korealaisten tv-mausta. Saa myös mut muistamaan miksi ei kannata shipata fiktiivisiä hahmoja: jotkut fiktiiviset shipit kun tapaavat upota lailla mahtavan Titanicin ja se vasta on todellista tuskaa. Oikeiden ihmisten shippaajat voivat ratsastaa "et sä voi oikeesti tietää"-kortilla sisään ikuiseen jahtiklubiin. Niih.
Mutta toisaalta se leiri oli todella stressaava kokemus, sillä siellä vaihto oli koko ajan mielessä. Ennen aina kun sitä oli alkanut tarkemmin miettimään niin oli vaan ajatellut "äääh, siihen on vielä niin pitkä aika", mutta tuolla niitä asioita oli vähän pakko miettiä, ja sit tajusi mitä on ihan oikeesti päättänyt mennä tekemään. Esimerkiksi tuli ajatelleeksi, että tuun todennäkösesti kärsimään aika pahasta kulttuurishokista ja sen ylipääsemiseks pitää tehdä töitä. Ja siellä aloin myös murehtimaan, että mitä jos en pääsekää isäntäperhemajotukseen, sillä mun mielestä isäntäperhe on paras tapa päästä oikeasti sisään siihen kulttuuriin. Sekä tajusin oikeesti, että tuun tekee töitä myös lasten kanssa. Siis ei mulla oo mitään lapsia vastaan, mutta en oo tottunu olemaan niiden kanssa... No, eiköhän tuosta selvitä. Olen tässä iloinnut kun tietokonelounaan syönti sujuu sangen vaivatta jo puupuikoilla, mutta sainkin sitten tietää, että kornulassa ne syövätkin metallipuikoilla, jotka tuntuvat aika höpöiltä puupukkoihin tottuneelle. Toivotaan etten kuole nälkään.
Fundeerailin kanssa Suomesta lähtemistä. Vaikka vaikeinta on tietysti jättää kaikki läheiset, niin kyllä mulle kotimaan yleisesti taakse jättäminen tulee olemaan kova paikka, sillä tää maa on mulle todella rakas. Leirillä opastettiin ettei liikaa saa pitää yhteyttä ja jäädä "kiinni" siihen kotipaikkaan, koska se vaikeuttaa uuteen kulttuuriin sopeutumista. Toisaalta korostettiin kanssa että selkeä kulttuuri-identiteetti ja tuntuma omiin "juuriinsa" auttaa myös sopeutumisessa, koska niiden rinnalle on helpompi kehittää uusi identiteetti uudessa kulttuurissa. Vaikka monille pitemmässä vaihdossa olleille kehittyy uudesta maasta toinen koti, niin samalla yleensä koetaan entistä vahvempana se oma kansallisuus ja sen merkitys. Mikä on varmasti monille aika opettavainen kokemus. Myös ajatus paluusopeutumisesta on sellanen mitä on vaikee kuvitella ilman että se on kokenut... HUI.
Tällä viikolla en ole mitään ihmeellistä touhuillut, eilen kävin pitkästä aikaa näöntarkastuksessa (ei ollut huonontunut ja toisesta silmästä oli itseasiassa vähän parantunutkin! Jee!) ja ajattelin kokeilla ekaa kertaa piilolinssejä, tosin sovitukseen pääsen vasta ensi viikolla. Olen myös yrittänyt motivoida itseäni koreanopintoihin, mutta edistystä ei ole havaittavissa. (No tänään menin MELKEIN, eikös se ole jo ihan tarpeeksi hyvä yritys...) Huomenna aion raahautua Paulaa katsomaan viikonlopuksi, ihanaa! On yritetty treffailla tiuhaan kun ei sitten kohta nähdä vuoteen, save for jos Paula jollain ihme keinolla pääsis mun porukoiden mukaan kun ne tulee mua kattomaan ensi vuoden puolella.
Eipä tässä mitään ihmeellistä, Tumblrissa on notkuttu ja draamaakin pikkuhiljaa katottu, vaikka yleensä mun kiinnostus tollasiin lopahtaa aika nopeasti. Toi mitä katson nyt antaa... sangen mielenkiintosen kuvan korealaisten tv-mausta. Saa myös mut muistamaan miksi ei kannata shipata fiktiivisiä hahmoja: jotkut fiktiiviset shipit kun tapaavat upota lailla mahtavan Titanicin ja se vasta on todellista tuskaa. Oikeiden ihmisten shippaajat voivat ratsastaa "et sä voi oikeesti tietää"-kortilla sisään ikuiseen jahtiklubiin. Niih.
tiistai 15. toukokuuta 2012
Reporankana
Meikämimmillä on ihan syytä hymyyn. Eilen lähetettiin nimittäin mun viimevuotisesta työpaikasta viestiä että raahaa ahterisi tänne kesäkuun alussa, sulle on töitä. Mun kannalta tää on monessa suhteessa loistojuttu, sillä 1) ei tarvi enää opiskelujuttuja murehtia 2) tunnen paikat ja työtoverit, koska todellaki nuohoan samaa urheilukenttää kun viimeki vuonna 3) ainakin viime vuonna kesäkuun työntekijät olivat vain kuukauden, joten tää tarkottais että mulla on heinäkuussa aikaa jatkaa hc-lahnailua nähdä kavereita ja sukulaisia ja muutenkin valmistella sitä elokuun ekana päivänä koittavaa lähtöä. Ja lopputoukokuun voin viettää niin sanotusti reporankana eli tekemättä mitään. Olenko tyytyväinen vai tyytyväinen?
Ainoa pieni miinuspuoli on että en varmaan työviikkoina jaksa koreaa raahautua opiskelemaan, ja muutenkin kielikeskus menee kiinni kesäkuun puolessavälissä. Tiedän että en saisi valittaa tällasista pikkujutuista koka kaikilla ei ole samanlaista mahdollisuutta lähteä maita ja mantuja koluamaan niin kuin minulla, mutta kyllä tuo korean opiskelu vaan jaksaa nyppiä kerta toisensa jälkeen... Ne miljoonat epäsäännölliset verbit ja kaikki! Hyh. Kaiken lisäksi joudun kuuntelemaan äitini motivoivaa puhetta siitä, kuinkas hän ei nykyään jaksa enää opiskella kieliä kun hän ulkomailla oleilun jälkeen tajusi kuinka helppoa oppiminen on kun joutuu olemaan äidinkielisten puhujien seurassa. No, ehkä ostan vielä loppukesäksi jonkun halvan oppikirjan jota voi sitten kotona opiskella. Ja -OZONE-:n suosituksesta olen alkanut yhtä draamaakin napittamaan, jos siitä tarttuisi jotain hyödyllistä. Oonkin jo oppinut sanomaan "mitä minä nyt teen", joka mut tuntien tulee olemaan aika kovassa kulutuksessa...
Viime viikko on sujunut enemmän tai vähemmän passiivisissa merkeissä. Viikonloppuna ajeltiin isovanhempia tapaamaan. Käytiin mummon kanssa katsomassa Kotkan kaupunginteatterillla lastennäytelmä Koirien Kalevala, jonka katsojista kuulemma yleensä on suurempi osa aikuisia kuin lapsia :D Itse pidän enemmän lapsille suunnatusta teatterista kuin varsinaisesta aikuisten näytelmistä, lukioaikoina niitä tuli koulun takia käytyä kattomassa eikä ollut oikeen mun juttu. Lastennäytelmissä on selkeemmin seurattava juoni ja yleensä kiinnostavia hahmoja. Tosta Koirien Kalevalastakin tykkäsin, näyttelijät olivat tosi hyviä!
Tälle viikolle ei oo alkupuolelle mitään speciaalimpaa ollut, mutta helatorstaina alkaa mun vapaaehtoistyöjaksoon liittyvä valmennusleiri, joka kestää sunnuntaihin asti. Kuten tavallisesti niin meitsiä vähän jännittää taas uusien ihmisten kanssa pyöriminen mutta eiköhän tuolla ihan mukavaa ole. Pääsee vähän tuulettumaan. Ehkä mulle siellä sitten ihan oikeasti valkenee minkälaiseen soppaan oon lusikkani työntänyt. Toistaiseksi olo on vielä epäilyttävän huoleton.
Yritän tässä kans vähä piristyä. Mun unirytmi on ollut ihan ufo, meen koisimaan sangen hyvissä ajoin yhdentoista ja kahdentoista välillä ja herään lähes poikkeuksetta seitsemän maissa aamulla (tänään jo puoli seiskalta..) ja raahaudun ylös puoliunessa koska sängyssä makoilu on mun mielestä ajanhukkaa enkä muutenkaa saa enää unta. Mutta tää aikasin heräily johtaa siihen että oon iltapuolelle mennessä ihan kuitti. Jees.
Ainoa pieni miinuspuoli on että en varmaan työviikkoina jaksa koreaa raahautua opiskelemaan, ja muutenkin kielikeskus menee kiinni kesäkuun puolessavälissä. Tiedän että en saisi valittaa tällasista pikkujutuista koka kaikilla ei ole samanlaista mahdollisuutta lähteä maita ja mantuja koluamaan niin kuin minulla, mutta kyllä tuo korean opiskelu vaan jaksaa nyppiä kerta toisensa jälkeen... Ne miljoonat epäsäännölliset verbit ja kaikki! Hyh. Kaiken lisäksi joudun kuuntelemaan äitini motivoivaa puhetta siitä, kuinkas hän ei nykyään jaksa enää opiskella kieliä kun hän ulkomailla oleilun jälkeen tajusi kuinka helppoa oppiminen on kun joutuu olemaan äidinkielisten puhujien seurassa. No, ehkä ostan vielä loppukesäksi jonkun halvan oppikirjan jota voi sitten kotona opiskella. Ja -OZONE-:n suosituksesta olen alkanut yhtä draamaakin napittamaan, jos siitä tarttuisi jotain hyödyllistä. Oonkin jo oppinut sanomaan "mitä minä nyt teen", joka mut tuntien tulee olemaan aika kovassa kulutuksessa...
Viime viikko on sujunut enemmän tai vähemmän passiivisissa merkeissä. Viikonloppuna ajeltiin isovanhempia tapaamaan. Käytiin mummon kanssa katsomassa Kotkan kaupunginteatterillla lastennäytelmä Koirien Kalevala, jonka katsojista kuulemma yleensä on suurempi osa aikuisia kuin lapsia :D Itse pidän enemmän lapsille suunnatusta teatterista kuin varsinaisesta aikuisten näytelmistä, lukioaikoina niitä tuli koulun takia käytyä kattomassa eikä ollut oikeen mun juttu. Lastennäytelmissä on selkeemmin seurattava juoni ja yleensä kiinnostavia hahmoja. Tosta Koirien Kalevalastakin tykkäsin, näyttelijät olivat tosi hyviä!
Tälle viikolle ei oo alkupuolelle mitään speciaalimpaa ollut, mutta helatorstaina alkaa mun vapaaehtoistyöjaksoon liittyvä valmennusleiri, joka kestää sunnuntaihin asti. Kuten tavallisesti niin meitsiä vähän jännittää taas uusien ihmisten kanssa pyöriminen mutta eiköhän tuolla ihan mukavaa ole. Pääsee vähän tuulettumaan. Ehkä mulle siellä sitten ihan oikeasti valkenee minkälaiseen soppaan oon lusikkani työntänyt. Toistaiseksi olo on vielä epäilyttävän huoleton.
Yritän tässä kans vähä piristyä. Mun unirytmi on ollut ihan ufo, meen koisimaan sangen hyvissä ajoin yhdentoista ja kahdentoista välillä ja herään lähes poikkeuksetta seitsemän maissa aamulla (tänään jo puoli seiskalta..) ja raahaudun ylös puoliunessa koska sängyssä makoilu on mun mielestä ajanhukkaa enkä muutenkaa saa enää unta. Mutta tää aikasin heräily johtaa siihen että oon iltapuolelle mennessä ihan kuitti. Jees.
perjantai 11. toukokuuta 2012
VÄLIPALA: 12 prinsessaa ja pari koiraa
Jos tämän postauksen jälkeen joku tulee blogissani kertomaan, ettei miehillä ole kauneusihanteita ja ulkonäköpaineita, voi painua jo tässä vaiheessa pureskelemaan saapasta.
Kun SM Entertainment tässä... vuodenvaihteessa... tai joskus ilmoitti pukkaavansa ilmoille uuden poikaryhmän, täytyi meikäläisen pyöräyttää pari kertaa silmiään. SM hei, eikö kolme poikabändiä jo riitä tyydyttämään ikuista rahanhimoanne? Myönnettäköön, että yksi niistä on supistunut tyngäksi oman perseilynne takia, mutta toisaalta taas toisessa ryhmässänne on tyyppejä kuin pilkkilässä kissoja. Kyllä niissä miehenpuolikkaissa pitäisi riittää teille riistettävää.
No, kaikesta huolimatta SM sitten päätti kuitenkin esitellä meille kaksi ryhmää. EXO-K ja EXO-M esittävät samoja biisejä ja tekevät muutenkin kaiken samaan aikaan, ainoa ero on että ensimmäinen näistä kuuden poitsun seteistä on luotu viemään Korean tyttöjen sydämet ja toinen tekee tuhotyötään Taiwanissa ja Manner-Kiinassa. Me kansainväliset kaikkiruokaiset petolinnut sen sijaan voimme tyytyväisinä sekakäyttää näitä ekstaaseja ja saada kaiken kivan kaksinkertaisena! Buu-jaa!
Kun on tulossa joku ihan erityisen hypetetty uusi ryhmä, niin sitä alkaa aina toivomaan, että josko kyseessä olisikin jotain oikeasti uutta, jotain oikeasti mielenkiintoista ja mieleenpainuvaa, 2010-luvun BIGBANG... Mutta sitten sitä taas muistaa, kuka tämän bändin - näiden bändien - takana taas on. Joten ovien avautuessa ei ehkä saatu mitään uutta ja maailmaamullistavaa, mutta saatiin... prinsessoja.
Kukaan ei voi kieltää etteikö yhdennäköisyys olisi ilmeinen. Virheettömat ihot, sieluttomat hymyt, bambimaisina kaukaisuuteen tuijottavat silmät... Jos Exoissa olisi jotain japanilaista, sanoisin että koko Exo on liian kawaii ollakseen totta. Ei oikeat miehet näytä tolta. Ei oikeilla miehillä ole täydellisiä soikionaamoja, täydellisiä bambisilmiä ja täydellisen söpöjä neniä. Ei vaan oo. Kattokaa ja kärsikää:
Siis todellakin, varmaan aika monella Kiinan prinsessalla on syntyessään tollanen ihana muistikolmionenä kuin tolla vasemmanpuoleisella. Itsehän olisin valmis melkeinpä tappamaan moisesta.
Tässä on kaiketi exoottista kauneutta ihan luonnollisimmillaan. Siis apua!
Tässähän on jo prinsessaefektit valmiina! Huomatkaa myös herran jossain määrin alistuva ilme. You're doing it right!
"Hei, olen Lumikin kadonnut veli Lu Han, jos olisin ollut paikalla niin taikapeili olisi tituuleerannut minut valtakunnan kauneimmaksi"
Tiedättekö sen tarinan, missä 12 prinsessaa karkaa joka yö ja kaikki ihmettelevät kun kengät ovat aamulla säpäleinä? No nyt se tiedetään mihin ne prinsessat karkas. Harjoittelemaan suurta debyyttiään varten!
Ja sitten vielä pieni pyyntö: ANTEEKSI NYT SM ENTERTAINMENT MUTTA VOISITTEKO EDES JOSKUS MIETTIÄ MEITÄ ULKONÄKÖPAINEIDEN KANSSA KAMPPAILEVIA TYTTÖJÄ JA POIKIA. Tämä koko exoroska saa minut kysymään teiltä sitä, mitä kysyn teiltä suunilleen joka päivä:
Lähdenpä tästä itkemään ikuisen ulkonäköahdistukseni pois. Lapsena meillä oli Barbie ja Disneyn prinsessat, joihin yrittää epätoivoisesti samaistua. Aikuisena meillä on Exo. Mikään ei muutu. Forever alemmuuskompleksi.
Loppuun voisi tehä pienoisen toiseen aasiamusiikkiin liittyvän rantin. Jotkut saattavatkin muistaa Dalmatian-bändiin liittyvän fanikirjoitukseni. Bändin paluu on kuumotellut minua tässä jo about puolisen vuotta, ja nyt vihdoin odotus on päättynyt, 15. päivä julkaistaan poppoon toinen minialbumi. Paljon on ehtinyt tapahtua. Yksi jäsen on lähtenyt (tai heitetty ulos, sitä kun ei koskaan tiedä), toinen on armeijassa ja onpa ehditty hankkia uusi tilallekin.
Harmillisinta hommassa on kuitenkin se, että Dalmatian näyttää luopuneen itselleen tyypillisestä, hieman leikkimielisestä konseptista. Pilkulliset takit, autot ja mukana pyörivät koirat on vaihdettu sairaalaan ja vatsalihasten näyttelyyn. Se on sääli, sillä Dalmatianissa pidin juuri eniten tästä hieman lapsenmielisestä hassuttelusta, nyt voi helposti käydä että he ovat aivan kuten muutkin.
No, toistaiseksi homma rajoittuu vielä pariin teaserkuvaan ja tähän lyhyeen pätkään, joten ei kannata vielä heittää hanskoja tiskiin. Ja vaikka kaikki muu epäonnistuisikin, niin yksi asia on varmaa: Daniel Chae on K-U-U-M-A.
Mitäpä tässä muuta sanomaan
PS. Kaikki minut tuntevat tietävät, etten voi mennä mihinkään takuuseen ettenkö joskus määrittelemättömän ajan päästä tulevaisuudessa ilmoittaisi että Exo on parasta mitä tässä maailmassa koskaan on tapahtunut ja että kaikki muu on yhdentekevää.
Kun SM Entertainment tässä... vuodenvaihteessa... tai joskus ilmoitti pukkaavansa ilmoille uuden poikaryhmän, täytyi meikäläisen pyöräyttää pari kertaa silmiään. SM hei, eikö kolme poikabändiä jo riitä tyydyttämään ikuista rahanhimoanne? Myönnettäköön, että yksi niistä on supistunut tyngäksi oman perseilynne takia, mutta toisaalta taas toisessa ryhmässänne on tyyppejä kuin pilkkilässä kissoja. Kyllä niissä miehenpuolikkaissa pitäisi riittää teille riistettävää.
No, kaikesta huolimatta SM sitten päätti kuitenkin esitellä meille kaksi ryhmää. EXO-K ja EXO-M esittävät samoja biisejä ja tekevät muutenkin kaiken samaan aikaan, ainoa ero on että ensimmäinen näistä kuuden poitsun seteistä on luotu viemään Korean tyttöjen sydämet ja toinen tekee tuhotyötään Taiwanissa ja Manner-Kiinassa. Me kansainväliset kaikkiruokaiset petolinnut sen sijaan voimme tyytyväisinä sekakäyttää näitä ekstaaseja ja saada kaiken kivan kaksinkertaisena! Buu-jaa!
Kun on tulossa joku ihan erityisen hypetetty uusi ryhmä, niin sitä alkaa aina toivomaan, että josko kyseessä olisikin jotain oikeasti uutta, jotain oikeasti mielenkiintoista ja mieleenpainuvaa, 2010-luvun BIGBANG... Mutta sitten sitä taas muistaa, kuka tämän bändin - näiden bändien - takana taas on. Joten ovien avautuessa ei ehkä saatu mitään uutta ja maailmaamullistavaa, mutta saatiin... prinsessoja.
Siis todellakin, varmaan aika monella Kiinan prinsessalla on syntyessään tollanen ihana muistikolmionenä kuin tolla vasemmanpuoleisella. Itsehän olisin valmis melkeinpä tappamaan moisesta.
Tiedättekö sen tarinan, missä 12 prinsessaa karkaa joka yö ja kaikki ihmettelevät kun kengät ovat aamulla säpäleinä? No nyt se tiedetään mihin ne prinsessat karkas. Harjoittelemaan suurta debyyttiään varten!
Ja sitten vielä pieni pyyntö: ANTEEKSI NYT SM ENTERTAINMENT MUTTA VOISITTEKO EDES JOSKUS MIETTIÄ MEITÄ ULKONÄKÖPAINEIDEN KANSSA KAMPPAILEVIA TYTTÖJÄ JA POIKIA. Tämä koko exoroska saa minut kysymään teiltä sitä, mitä kysyn teiltä suunilleen joka päivä:
Lähdenpä tästä itkemään ikuisen ulkonäköahdistukseni pois. Lapsena meillä oli Barbie ja Disneyn prinsessat, joihin yrittää epätoivoisesti samaistua. Aikuisena meillä on Exo. Mikään ei muutu. Forever alemmuuskompleksi.
Loppuun voisi tehä pienoisen toiseen aasiamusiikkiin liittyvän rantin. Jotkut saattavatkin muistaa Dalmatian-bändiin liittyvän fanikirjoitukseni. Bändin paluu on kuumotellut minua tässä jo about puolisen vuotta, ja nyt vihdoin odotus on päättynyt, 15. päivä julkaistaan poppoon toinen minialbumi. Paljon on ehtinyt tapahtua. Yksi jäsen on lähtenyt (tai heitetty ulos, sitä kun ei koskaan tiedä), toinen on armeijassa ja onpa ehditty hankkia uusi tilallekin.
Harmillisinta hommassa on kuitenkin se, että Dalmatian näyttää luopuneen itselleen tyypillisestä, hieman leikkimielisestä konseptista. Pilkulliset takit, autot ja mukana pyörivät koirat on vaihdettu sairaalaan ja vatsalihasten näyttelyyn. Se on sääli, sillä Dalmatianissa pidin juuri eniten tästä hieman lapsenmielisestä hassuttelusta, nyt voi helposti käydä että he ovat aivan kuten muutkin.
No, toistaiseksi homma rajoittuu vielä pariin teaserkuvaan ja tähän lyhyeen pätkään, joten ei kannata vielä heittää hanskoja tiskiin. Ja vaikka kaikki muu epäonnistuisikin, niin yksi asia on varmaa: Daniel Chae on K-U-U-M-A.
Mitäpä tässä muuta sanomaan
PS. Kaikki minut tuntevat tietävät, etten voi mennä mihinkään takuuseen ettenkö joskus määrittelemättömän ajan päästä tulevaisuudessa ilmoittaisi että Exo on parasta mitä tässä maailmassa koskaan on tapahtunut ja että kaikki muu on yhdentekevää.
torstai 10. toukokuuta 2012
Laiskalla lapsella on monta nimeä
Millainen on laiska ihminen, kuka on laiska ja voiko laiskuutta miettiä eri standardeilla? Tätä kysymystä olen usein mielessäni miettinyt. "Laiska" on se adjektiivi millä useat kuvaavat itseään. Pintapuolisesti katsottuna laiska on helppo määritellä: ihminen joka ei paljoa töitä tee. Niin mutta minkä eteen? Onko ihminen joka ei urheile laiska? Onko kolmen lapsen kotiäiti laiska, koska hän ei käy palkkatyössä? Olenko minä laiska, koska en käy opiskelun ohella töissä?
Mulle on jo kauan tolkutettu sitä, että suunnilleen alhaisinta mitä tässä yhteiskunnassa voi olla on ihminen, joka valitsee yhteiskunnan tuilla elämisen vaikka voisi mennä töihin. Tähän kastiin ei - onneksi - ole ainakaan meidän perheessä luettu opiskelijoita, mutta paine kesätöiden hankkimiseen alkoi kyllä jo heti peruskoulun lopettamisesta. Koska kesätöiden tekemättömyys on portti sossupummi-elämään. Ehkä siksi mulle on iskoistunut mieleen että olen jollain tasolla huono ihminen kun ekaa kertaa kunnolla töissäkin olin vasta viime kesänä. Ja kun tänä kesänä ei töitä näytä kuuluvan niin sehän tarkoittaa että olen aivan hemmetin laiska.
Mutta kun sitä lähtee miettimään niin ei se töiden saaminenkaan niin helppoa ole. Hampaita teki mieli kiristellä kun jenkeissä törmäsi useammassakin liikkeessä "now hiring" -kyltteihin ja sai kuulla kuinka melkein jokainen lukiolainen käy koulun ohella töissä. Suomessa kukaan ei ota lukiolaista avosylin vastaan, vaan nuoret ovat jääneet siihen valtavan stressaavaan limboon: töiden saamiseksi pitäisi olla kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman töitä. Itse koin työnhaun myös sosiaalisesti haasteelliseksi, työnantajien ilmoituksia lukiessa tulee väistämättä aina mieleen että jokainen homma vaatii suunnilleen jotain ihmemiehen taitoja. Ja eniten mahdollisuuksia on tietysti siihen työhön, jota minua on kielletty huonojen työehtojen vuoksi ottamasta: puhelinmyyjän pestiin.
Alemmuuskompleksihan siitä tulee kun joutuu kuuntelemaan jonkun kertovan, kuinka hän on tehnyt niska limassa töitä 12-vuotiaasta lähtien ja se kyllä on syy heidän elintasoonsa. Mä en yläasteella halunnut ajatella töitä ja lukiossa en ainakaan kouluaikana olisi mitään voinut tehdä, koska mä olin oikeasti stressikuoleman partaalla pelkistä kouluhommistakin. Onko silloin laiska jos haluaa keskittyä kouluun? Ehkä joo, koska haluaa siunata itselleen ainakin pari vapaahetkeä viikossa. Myönnettäköön, olisihan sitä kesällä voinut yrittää vähän aktiivisemmin töitä hakea. Mutta oli jotenkin koukuttavalla tavalla vapauttavaa kun oli se yksi aika vuodessa jolloin ei tarvinnut miettiä koulua. Sai olla ihan vapaa.
Erityisen kovaa luterilainen työmoraali kolkuttaa kun lähtee kelaamaan sitä, että olen jo 19 ja asun edelleen vanhempien luona. Taas joutuu kuulemaan niitä jotka lähtivät omille teilleen jo 17veenä eivätkä sen jälkeen ole vanhemmiltaan saaneet penniäkään. Kyllä kai tämän ikäisen pitäisi jo selvitä omillaan ja elää opintotuella kädestä suuhun, tai vielä parempi, tehdä kahta eri duunia opintojen ohella ja toteuttaa näin velvollisuuttaan tämän maan kansalaisena. Mahtaakohan kukaan muu miettiä sitä ongelmaa, että kuinka paljon niissä opinnoissa sitten voi joustaa...
Tällaista olen miettinyt tässä viime aikoina. Tässä myös kuultiin yksi vähän triviaalimpi syy miksi vuosi Koreassa on kiva juttu. Sen vuoden ajaksi voin kerrankin unohtaa olevani laiska pummi. Ja ehkä sen jälkeen töidenkin löytyminen olisi vähän helpompaa.
Mulle on jo kauan tolkutettu sitä, että suunnilleen alhaisinta mitä tässä yhteiskunnassa voi olla on ihminen, joka valitsee yhteiskunnan tuilla elämisen vaikka voisi mennä töihin. Tähän kastiin ei - onneksi - ole ainakaan meidän perheessä luettu opiskelijoita, mutta paine kesätöiden hankkimiseen alkoi kyllä jo heti peruskoulun lopettamisesta. Koska kesätöiden tekemättömyys on portti sossupummi-elämään. Ehkä siksi mulle on iskoistunut mieleen että olen jollain tasolla huono ihminen kun ekaa kertaa kunnolla töissäkin olin vasta viime kesänä. Ja kun tänä kesänä ei töitä näytä kuuluvan niin sehän tarkoittaa että olen aivan hemmetin laiska.
Mutta kun sitä lähtee miettimään niin ei se töiden saaminenkaan niin helppoa ole. Hampaita teki mieli kiristellä kun jenkeissä törmäsi useammassakin liikkeessä "now hiring" -kyltteihin ja sai kuulla kuinka melkein jokainen lukiolainen käy koulun ohella töissä. Suomessa kukaan ei ota lukiolaista avosylin vastaan, vaan nuoret ovat jääneet siihen valtavan stressaavaan limboon: töiden saamiseksi pitäisi olla kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman töitä. Itse koin työnhaun myös sosiaalisesti haasteelliseksi, työnantajien ilmoituksia lukiessa tulee väistämättä aina mieleen että jokainen homma vaatii suunnilleen jotain ihmemiehen taitoja. Ja eniten mahdollisuuksia on tietysti siihen työhön, jota minua on kielletty huonojen työehtojen vuoksi ottamasta: puhelinmyyjän pestiin.
Alemmuuskompleksihan siitä tulee kun joutuu kuuntelemaan jonkun kertovan, kuinka hän on tehnyt niska limassa töitä 12-vuotiaasta lähtien ja se kyllä on syy heidän elintasoonsa. Mä en yläasteella halunnut ajatella töitä ja lukiossa en ainakaan kouluaikana olisi mitään voinut tehdä, koska mä olin oikeasti stressikuoleman partaalla pelkistä kouluhommistakin. Onko silloin laiska jos haluaa keskittyä kouluun? Ehkä joo, koska haluaa siunata itselleen ainakin pari vapaahetkeä viikossa. Myönnettäköön, olisihan sitä kesällä voinut yrittää vähän aktiivisemmin töitä hakea. Mutta oli jotenkin koukuttavalla tavalla vapauttavaa kun oli se yksi aika vuodessa jolloin ei tarvinnut miettiä koulua. Sai olla ihan vapaa.
Erityisen kovaa luterilainen työmoraali kolkuttaa kun lähtee kelaamaan sitä, että olen jo 19 ja asun edelleen vanhempien luona. Taas joutuu kuulemaan niitä jotka lähtivät omille teilleen jo 17veenä eivätkä sen jälkeen ole vanhemmiltaan saaneet penniäkään. Kyllä kai tämän ikäisen pitäisi jo selvitä omillaan ja elää opintotuella kädestä suuhun, tai vielä parempi, tehdä kahta eri duunia opintojen ohella ja toteuttaa näin velvollisuuttaan tämän maan kansalaisena. Mahtaakohan kukaan muu miettiä sitä ongelmaa, että kuinka paljon niissä opinnoissa sitten voi joustaa...
Tällaista olen miettinyt tässä viime aikoina. Tässä myös kuultiin yksi vähän triviaalimpi syy miksi vuosi Koreassa on kiva juttu. Sen vuoden ajaksi voin kerrankin unohtaa olevani laiska pummi. Ja ehkä sen jälkeen töidenkin löytyminen olisi vähän helpompaa.
tiistai 8. toukokuuta 2012
Kahva käteen irtosi, Suomi telkkarissa hävisi...
^ Kauhia ajatella, että siitäkin on jo vuosi kun lauleskelin tuota kipaletta viime vuoden jääkiekon MM-kisojen aikaan... Ei sillä että jääkiekkoa hirveästi tulisi seurattua, olen enemmän jalkapalloihmisiä, EM-kisoja odotellessa!
Mulla alkoi kesäloma tossa viime viikolla ja viime päivien kinkkiset valinnat ovat olleet akselilla "syödäkö lounaaksi nuudeleita, paahtoleipää vai jugurttia (koska muuta ei ole)", "kirjoittaako vaiko lukeako fanficcia" tai "lahnatako television vai tietokoneen ääressä". Mua on itseasiassa vähän ahdistanutkin, koska mulle ei oo mitää hajua mitä tällä kesällä tehdä. Ilmesesti joku työhaastattelu edessä, mutta siitäkään ei oo kuulunu toistaseks mitään ja jos töitä ei tule niin jäljelle jäävänä vaihtoehtona olis kai kesäyliopisto. Ainoo vaan ettei mulla ole mitään selkoa mitä siellä opiskella...
Tässä loman alkajaisina ei ole tullut paljoa tehtyä, viime viikolla kävin kahvilla lukiokaverin kanssa ja perjantaina yksi ystäväpariskunta oli kutsunut tapaamaan heidän täällä opiskelevaa korealaista ystäväänsä ja tämän serkkua. Tietysti hieman jännäsin jos ne olettais mun osaavan jo jotakin ja sitten muistaisin kaiken väärin, mutta onneksi pelot osoittautuivat turhiksi (miten musta tuntuu että aika usein mun pelot tuppaa osoittautua...). En ees päätynyt lopulta esittelemään mun bravuuriani eli "ei, nämä eivät ole vesimeloneja!" Ehkä ihan hyvä vaan, mulla kun tapaa koreassa mennä senat sakaisin :D Tosi hauska ilta oli kyllä ja uudet tuttavuudet olivat mieltä lämmittäviä, pääsin kyselemään muutamista tuon koreamaan kummallisuuksista ihan asiantuntijoilta. Selviydyin kyllä kotiin Espooseen vasta seuraavana päivänä koska en vain yksinkertaisesti jaksanut raahautua kotopuoleen, mulla on nykyään niin tarkka unirytmi että viimeistään puolen yön jälkeen on kaikki veto poissa... Onneksi minulle oltiin tosi vieraanvaraisia eikä kukaan varmaan pistänyt pahakseen tuollaista spontaania loisimista. Äiti kyllä saattoi vähän huolestua koska silloin kerran kun lähden luolastani niin palaan sinne yleensä ennen aamunkoittoa takaisin :D
Mä olen tässä yrittänyt kovasti kelata, mihin mahdolliseen voisin nämä laiskat kesäpäivät käyttää. Lenkkeily on yks mihin oon jo tarttunutkin, kotona makailu ei oikein anna tekosyitä sille miten tätä hommaa vois välttää.. Lenkiltä tullessani juttelin naapurin (eläkeläis)rouvan kanssa, joka puheli siinä: "kun mulla nyt tätä vapaa-aikaa on ja ilmakin on näin kaunis niin en sitten viitsi sisällä nyhjätä vaan ajattelin haravoida ja siistiä tätä meidän taloyhtiön pihaa". Tuli siinä itsellekin tunne että voisihan sitä nyt jotain tuotteliasta tehdä. Olen jo saanut ehdotuksen, että voisin kuvailla paikkoja ennen Etelä-Koreaan lähtöä, jotta voisin sitten näyttää kuvia ihmisille joita tapaan siellä. Ja ehkä vähän kehittyäkin tässä kuvauspuuhassa (EK:sta käsin pidetty blogi tulee olemaan kuvapainotteisempi kuin tämä). Äiti on yrittänyt vihjailla että voisin käyttää lomapäivät kaappien siivoamiseen. Voitte varmaan arvata aionko tarttua tuohon ehdotukseen.
Blogipäivittely tulee tuskin mitään ihan järkyttävän mielenkiintosta materiaalia tässä lähiaikoina olemaan, koska mun henkinen ja fyysinen toiminta on pienentynyt minimiin. Katsotaan nyt eka mihin mä päädyn tän työ/opiskelu-homman kanssa... Eikä blogikirjoittelu ole ihan mahdottomasti inspannut viime aikoina muutenkaan, katsotaan mitä tästä tulee.
Mulla alkoi kesäloma tossa viime viikolla ja viime päivien kinkkiset valinnat ovat olleet akselilla "syödäkö lounaaksi nuudeleita, paahtoleipää vai jugurttia (koska muuta ei ole)", "kirjoittaako vaiko lukeako fanficcia" tai "lahnatako television vai tietokoneen ääressä". Mua on itseasiassa vähän ahdistanutkin, koska mulle ei oo mitää hajua mitä tällä kesällä tehdä. Ilmesesti joku työhaastattelu edessä, mutta siitäkään ei oo kuulunu toistaseks mitään ja jos töitä ei tule niin jäljelle jäävänä vaihtoehtona olis kai kesäyliopisto. Ainoo vaan ettei mulla ole mitään selkoa mitä siellä opiskella...
Tässä loman alkajaisina ei ole tullut paljoa tehtyä, viime viikolla kävin kahvilla lukiokaverin kanssa ja perjantaina yksi ystäväpariskunta oli kutsunut tapaamaan heidän täällä opiskelevaa korealaista ystäväänsä ja tämän serkkua. Tietysti hieman jännäsin jos ne olettais mun osaavan jo jotakin ja sitten muistaisin kaiken väärin, mutta onneksi pelot osoittautuivat turhiksi (miten musta tuntuu että aika usein mun pelot tuppaa osoittautua...). En ees päätynyt lopulta esittelemään mun bravuuriani eli "ei, nämä eivät ole vesimeloneja!" Ehkä ihan hyvä vaan, mulla kun tapaa koreassa mennä senat sakaisin :D Tosi hauska ilta oli kyllä ja uudet tuttavuudet olivat mieltä lämmittäviä, pääsin kyselemään muutamista tuon koreamaan kummallisuuksista ihan asiantuntijoilta. Selviydyin kyllä kotiin Espooseen vasta seuraavana päivänä koska en vain yksinkertaisesti jaksanut raahautua kotopuoleen, mulla on nykyään niin tarkka unirytmi että viimeistään puolen yön jälkeen on kaikki veto poissa... Onneksi minulle oltiin tosi vieraanvaraisia eikä kukaan varmaan pistänyt pahakseen tuollaista spontaania loisimista. Äiti kyllä saattoi vähän huolestua koska silloin kerran kun lähden luolastani niin palaan sinne yleensä ennen aamunkoittoa takaisin :D
Mä olen tässä yrittänyt kovasti kelata, mihin mahdolliseen voisin nämä laiskat kesäpäivät käyttää. Lenkkeily on yks mihin oon jo tarttunutkin, kotona makailu ei oikein anna tekosyitä sille miten tätä hommaa vois välttää.. Lenkiltä tullessani juttelin naapurin (eläkeläis)rouvan kanssa, joka puheli siinä: "kun mulla nyt tätä vapaa-aikaa on ja ilmakin on näin kaunis niin en sitten viitsi sisällä nyhjätä vaan ajattelin haravoida ja siistiä tätä meidän taloyhtiön pihaa". Tuli siinä itsellekin tunne että voisihan sitä nyt jotain tuotteliasta tehdä. Olen jo saanut ehdotuksen, että voisin kuvailla paikkoja ennen Etelä-Koreaan lähtöä, jotta voisin sitten näyttää kuvia ihmisille joita tapaan siellä. Ja ehkä vähän kehittyäkin tässä kuvauspuuhassa (EK:sta käsin pidetty blogi tulee olemaan kuvapainotteisempi kuin tämä). Äiti on yrittänyt vihjailla että voisin käyttää lomapäivät kaappien siivoamiseen. Voitte varmaan arvata aionko tarttua tuohon ehdotukseen.
Blogipäivittely tulee tuskin mitään ihan järkyttävän mielenkiintosta materiaalia tässä lähiaikoina olemaan, koska mun henkinen ja fyysinen toiminta on pienentynyt minimiin. Katsotaan nyt eka mihin mä päädyn tän työ/opiskelu-homman kanssa... Eikä blogikirjoittelu ole ihan mahdottomasti inspannut viime aikoina muutenkaan, katsotaan mitä tästä tulee.
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
"Tästä bändistä on kyllä supertähteys kaukana"
- ystäväni Paulan viisauksia katsellessamme erästä videota. Jonka nimi ei ainakaan ollut Oppa oppa.
Eli terve vaan kaikille, täällä sitä meikämimmi viettelee vapaapäivää, aamulla raahauduin ottamaan rokotuksen Japanin aivokuumetta vastaan, muuten päivä on koostunut lähinnä peukaloiden pyörittelystä. Vappu tuli ja meni, itse vietin omani Paulan seurassa. Ja oli kuulkaa muuten ihana vappu!
Neiti suvaitsi saapua meille sunnuntai-iltana, ja vieteltiinkin iltaa aika meille tyypillisissä merkeissä. Olin raahannut Paulalle ties minkälaista tuliaista, Oreos-keksejä, muki New Yorkista, ja Secret-julisteen ja SHINee-muistivihon eräästä kpop-kaupasta Chicagosta. Lisäksi olin tilannut heikäläiselle pari levyä. Kovin iloinen oli hän jutuistaan, erityisesti muistivihko oli kummankin mielestä tosi söötti. Itse olin kyllä kuvitellut ostaneeni jonkinlaisen photobookin... Kyseinen vihko kyllä vahvisti piraattiepäilyksiäni koskien ainakin osaa kaupan tavaroista, sillä Paula huomasi aika nopeasti että kannessa luki SHINeen alla "Super Junior", wtf :D Lisäksi hupia aiheutti jokseenkin lakoninen lause kannessa: "If you smile at me, I will almost always smile back." Julisteesta olen varsin varma että se on aito.
Toki Paulan lahjomista seurasi myös melkein jo klassikoksi muotoutunut "Onewkortin metsästys", eli revitään kauhealla väkivallalla levypaketit auki ja toivotaan parasta. Metsästys ei päättynyt tähänkään, Sherlockista ja Paulan Replay-singlestä tuli yhteiskuva ja The First-levystä Key. HÖH. Mulla alkaa jo mennä epätoivoiseks että mihin vois seuraavaksi tän himoitun kortin varjolla rahansa törsätä... Kun kortin perään on itketty niin on hyvä aika järkyttyä Sherlock-photobookkien mieskalenterimaisesta kuvamateriaalista. Levy on itsessään oikein hyvä, noi kuvat vaan on ihan järkyttäviä lähes kaikki. The Firstikin oli oikein messevä lätty, toki sinne mahtui sellaisia "helmiä" kuin Amigo, joka videoineen on kyllä hirveintä mitä korealandia on koskaan suoltanut ulos HAMin So sexyn ohella. Paulakin tykkäsi Minimoni-sinkustaan ja Replay sai erityisesti kiitosta DVD:stään, P yritti kattoa sitä musavideota mutta joutui lopettamaan ennen kuin minuuttiakaan oli kulunut koska allekirjoittanut huusi OTP-tuskaansa nurkasta. Eli moi vaan, tällaista on elämä minun kanssani.
Seuraavana aamuna oltiin jo ennen yhdeksää pirteästi hereillä, koska ei edes oltu menty nukkumaan kovin myöhään. Meillä oli agendakin: mennä käymään Suomenlinnassa ennen kuin vappuväki sen kansoittaa. Hyvin päästiin matkaan (ei tällä kertaa edes myöhästyttä bussista!) ja mun pieniä paniikkikohtauksia lukuunottamatta selvittiin hyvin saareen. Ilma oli todella nätti ja aurinkoinen, ainoa vaan että kuten arvata saattoi, tuuli oli aika kova ja meizi minihameessaan ja ohuissa sukkahousuissaan paleli vähän turhan paljon.
En ollukaa käyny Suomenlinnassa moneen moneen vuoteen, joten kokemus oli siinä mielessä uusi. Me aloitettiin koko kiertely sopivasti sillä, että eksyttiin sotilasalueella ja meidät jouduttiin hätyyttelemään sieltä pois... Paula parka joutu kuuntelemaan mun nälkäurputusta koko alkumatkan, ja jonkin aikaa käppäiltyämme mentiinkin sitten kalliolle piknikille. Ei ehkä ollut yhtä glorious pikniktarjoilu kuin jollain karaistuneimmilla vapunviettäjillä, mutta ihan hyvin me tolla pärjättiin :D Rannassa ihmeteltiin haalariasuista vappuväkeä.
Tutkiskeltiin sitten kaikenmaailman raunioita ja kauhisteltiin pimeitä tunneleita, mutta lopulta meille tuli niin kylmä että aloimme vain haikailla sisätiloihin. Yritettiin etsiä kahvilaa mutta paikat olivat enimmäkseen kiinni näin vapunaattona, joten kolmen tunnin oleilun jälkeen alettiin haikailla sitten kotopuoleen menoa. Harkittiin eka jäävämme Helsinkiin vielä hengailemaan, mutta aateltiin ryysiksen olevan illan lähestyessä sen verran suuri että päätettiin jatkaa vapunviettoa vaan kotiin.
Käytiin ostamassa Stockkalta hauskoja erivärisiä macaron-leivoksia ja tehtiin päivällistä ja vedettiin jälkiruuaksi leivoksia kahvin ja teen kanssa tosi classysti sillä aikaa kun muut rellesti ulkona. Muutenkin ilta suju leppoisissa merkeissä, katsottiin Aamiainen Tiffanylla - leffaa ja otettiin rennosti. Ei tänäänkään valvottu ihan hirveän myöhään, jotenkin alettiin jo väsähtää joskus yhdeksän jälkeen kummatkin :--D Aika erikoista, yleensä me lörpötellään sangen myöhään...
Meillä taisi alunperin olla jotain suuria suunnitelmia itse vappupäivän varalle, mutta lopulta jämähdetiin jostain syystä kotiin possuttelemaan ruokaa ja katsomaan telkkaria. Ja taas koettiin luonnossa ne minun väitteeni siitä, kuinka kpop sulattaa aivot. Liviltä tuli joku deittiohjelma jossa joku nainen etsi miestä, ja toinen siippavaihtoehdoista sattuikin olemaan korealainen nimeltä Joon. Kun siitä Joonista niin kovasti jauhettiin ja ei häntä ruudussa näkynyt niin voitte kuvitella kuinka me alettiin jo uskoa että kysessä ois just SE Joon... No, todellisuus ei taaskaan vastannut ihan odotuksia.
Deittiohjelman loputtua me vaihdettiin kanavaa, ja sieltäpä tuli sitten jokin mustavalkoinen suomifilmi, jota tuijotettiin lähinnä välinpitämättöminä kunnes äkkiä ruutuun lämähtääkin HERRANJESTAS IHAN SIKANA JONGHYUNILTA NÄYTTÄVÄ MIES. Loppuleffa vietettiinkin silmät liimattuna telkkariin, joko huutaen: "Asdffghfdgdsd Se Jonghyun on taas ruudussa!!" tai vastavuoroisesti valittaen kuinka sen pitäisi olla ruudussa. Oli kuulkaa aika pettymys kun ei kaverista näkynyt jälkeäkään vikaan puoleen tuntiin... Hasukintahan koko jutussa on se, että kun leffa loppui niin me mentiin selvittelemään kuka tämä Suomen Jonghyun oikein on miehiään ja lopulta sitten selvisi että kyseessä onkin itseasiassa erään Paulan kaverin isoisä. Reaktio oli sen jälkeen aika lailla tämä:
No, näiden sattumusten jälkeen raahauduttiin vielä Chico'siin syömään ja sieltä lähdin sitten saattamaan Paulaa asemalle. Itselleni ruoka maistui mutta Paula kärsi ruokaansa unohtuneesta vuohenjuustosta. Kuulikohan tarjoilija meidän kiivasta keskustelua keskenämme siitä, mitkä ovat asiakkaan oikeudet ja niin edelleen... Mahtava vappu oli kuitenkin kaikin puolin, vaikka meininki on ehkä vähän vähemmän karnevaalimaista kuin kyseinen juhla antaisi toivoa.
JA OZONE HEI: Nyt kun käskit muistuttaa niin muistutanpa, että se video on edelleen tuossa alapuolella kun kerran halusit katsoa ;) Ei sillä että se nyt niin hirveän mielenkiintoinen olisi.
Eli terve vaan kaikille, täällä sitä meikämimmi viettelee vapaapäivää, aamulla raahauduin ottamaan rokotuksen Japanin aivokuumetta vastaan, muuten päivä on koostunut lähinnä peukaloiden pyörittelystä. Vappu tuli ja meni, itse vietin omani Paulan seurassa. Ja oli kuulkaa muuten ihana vappu!
Neiti suvaitsi saapua meille sunnuntai-iltana, ja vieteltiinkin iltaa aika meille tyypillisissä merkeissä. Olin raahannut Paulalle ties minkälaista tuliaista, Oreos-keksejä, muki New Yorkista, ja Secret-julisteen ja SHINee-muistivihon eräästä kpop-kaupasta Chicagosta. Lisäksi olin tilannut heikäläiselle pari levyä. Kovin iloinen oli hän jutuistaan, erityisesti muistivihko oli kummankin mielestä tosi söötti. Itse olin kyllä kuvitellut ostaneeni jonkinlaisen photobookin... Kyseinen vihko kyllä vahvisti piraattiepäilyksiäni koskien ainakin osaa kaupan tavaroista, sillä Paula huomasi aika nopeasti että kannessa luki SHINeen alla "Super Junior", wtf :D Lisäksi hupia aiheutti jokseenkin lakoninen lause kannessa: "If you smile at me, I will almost always smile back." Julisteesta olen varsin varma että se on aito.
Toki Paulan lahjomista seurasi myös melkein jo klassikoksi muotoutunut "Onewkortin metsästys", eli revitään kauhealla väkivallalla levypaketit auki ja toivotaan parasta. Metsästys ei päättynyt tähänkään, Sherlockista ja Paulan Replay-singlestä tuli yhteiskuva ja The First-levystä Key. HÖH. Mulla alkaa jo mennä epätoivoiseks että mihin vois seuraavaksi tän himoitun kortin varjolla rahansa törsätä... Kun kortin perään on itketty niin on hyvä aika järkyttyä Sherlock-photobookkien mieskalenterimaisesta kuvamateriaalista. Levy on itsessään oikein hyvä, noi kuvat vaan on ihan järkyttäviä lähes kaikki. The Firstikin oli oikein messevä lätty, toki sinne mahtui sellaisia "helmiä" kuin Amigo, joka videoineen on kyllä hirveintä mitä korealandia on koskaan suoltanut ulos HAMin So sexyn ohella. Paulakin tykkäsi Minimoni-sinkustaan ja Replay sai erityisesti kiitosta DVD:stään, P yritti kattoa sitä musavideota mutta joutui lopettamaan ennen kuin minuuttiakaan oli kulunut koska allekirjoittanut huusi OTP-tuskaansa nurkasta. Eli moi vaan, tällaista on elämä minun kanssani.
 |
| Siis tämmösiä pornotähtikuvia SHINeestä, tätä olen aina halunnut. Not. Mun ihku muovitasku ansaitsee lisää hehkutusta. |
En ollukaa käyny Suomenlinnassa moneen moneen vuoteen, joten kokemus oli siinä mielessä uusi. Me aloitettiin koko kiertely sopivasti sillä, että eksyttiin sotilasalueella ja meidät jouduttiin hätyyttelemään sieltä pois... Paula parka joutu kuuntelemaan mun nälkäurputusta koko alkumatkan, ja jonkin aikaa käppäiltyämme mentiinkin sitten kalliolle piknikille. Ei ehkä ollut yhtä glorious pikniktarjoilu kuin jollain karaistuneimmilla vapunviettäjillä, mutta ihan hyvin me tolla pärjättiin :D Rannassa ihmeteltiin haalariasuista vappuväkeä.
 |
| Lounastamista tyylillä. |
 |
| Yhdennäköisyys pedobeariin on ilmeinen |
Käytiin ostamassa Stockkalta hauskoja erivärisiä macaron-leivoksia ja tehtiin päivällistä ja vedettiin jälkiruuaksi leivoksia kahvin ja teen kanssa tosi classysti sillä aikaa kun muut rellesti ulkona. Muutenkin ilta suju leppoisissa merkeissä, katsottiin Aamiainen Tiffanylla - leffaa ja otettiin rennosti. Ei tänäänkään valvottu ihan hirveän myöhään, jotenkin alettiin jo väsähtää joskus yhdeksän jälkeen kummatkin :--D Aika erikoista, yleensä me lörpötellään sangen myöhään...
 |
| Paula siinä kiltisti esittelee meidän vappueväitä. Tossa pinkissä macaronissa oli GLITTERIÄ. Saatoin mä noita sipsejäkin pari syödä... |
Deittiohjelman loputtua me vaihdettiin kanavaa, ja sieltäpä tuli sitten jokin mustavalkoinen suomifilmi, jota tuijotettiin lähinnä välinpitämättöminä kunnes äkkiä ruutuun lämähtääkin HERRANJESTAS IHAN SIKANA JONGHYUNILTA NÄYTTÄVÄ MIES. Loppuleffa vietettiinkin silmät liimattuna telkkariin, joko huutaen: "Asdffghfdgdsd Se Jonghyun on taas ruudussa!!" tai vastavuoroisesti valittaen kuinka sen pitäisi olla ruudussa. Oli kuulkaa aika pettymys kun ei kaverista näkynyt jälkeäkään vikaan puoleen tuntiin... Hasukintahan koko jutussa on se, että kun leffa loppui niin me mentiin selvittelemään kuka tämä Suomen Jonghyun oikein on miehiään ja lopulta sitten selvisi että kyseessä onkin itseasiassa erään Paulan kaverin isoisä. Reaktio oli sen jälkeen aika lailla tämä:
No, näiden sattumusten jälkeen raahauduttiin vielä Chico'siin syömään ja sieltä lähdin sitten saattamaan Paulaa asemalle. Itselleni ruoka maistui mutta Paula kärsi ruokaansa unohtuneesta vuohenjuustosta. Kuulikohan tarjoilija meidän kiivasta keskustelua keskenämme siitä, mitkä ovat asiakkaan oikeudet ja niin edelleen... Mahtava vappu oli kuitenkin kaikin puolin, vaikka meininki on ehkä vähän vähemmän karnevaalimaista kuin kyseinen juhla antaisi toivoa.
JA OZONE HEI: Nyt kun käskit muistuttaa niin muistutanpa, että se video on edelleen tuossa alapuolella kun kerran halusit katsoa ;) Ei sillä että se nyt niin hirveän mielenkiintoinen olisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)