Laiskalla lapsella on monta nimeä

Millainen on laiska ihminen, kuka on laiska ja voiko laiskuutta miettiä eri standardeilla? Tätä kysymystä olen usein mielessäni miettinyt. "Laiska" on se adjektiivi millä useat kuvaavat itseään. Pintapuolisesti katsottuna laiska on helppo määritellä: ihminen joka ei paljoa töitä tee. Niin mutta minkä eteen? Onko ihminen joka ei urheile laiska? Onko kolmen lapsen kotiäiti laiska, koska hän ei käy palkkatyössä? Olenko minä laiska, koska en käy opiskelun ohella töissä?

Mulle on jo kauan tolkutettu sitä, että suunnilleen alhaisinta mitä tässä yhteiskunnassa voi olla on ihminen, joka valitsee yhteiskunnan tuilla elämisen vaikka voisi mennä töihin. Tähän kastiin ei - onneksi - ole ainakaan meidän perheessä luettu opiskelijoita, mutta paine kesätöiden hankkimiseen alkoi kyllä jo heti peruskoulun lopettamisesta. Koska kesätöiden tekemättömyys on portti sossupummi-elämään. Ehkä siksi mulle on iskoistunut mieleen että olen jollain tasolla huono ihminen kun ekaa kertaa kunnolla töissäkin olin vasta viime kesänä. Ja kun tänä kesänä ei töitä näytä kuuluvan niin sehän tarkoittaa että olen aivan hemmetin laiska.

Mutta kun sitä lähtee miettimään niin ei se töiden saaminenkaan niin helppoa ole. Hampaita teki mieli kiristellä kun jenkeissä törmäsi useammassakin liikkeessä "now hiring" -kyltteihin ja sai kuulla kuinka melkein jokainen lukiolainen käy koulun ohella töissä. Suomessa kukaan ei ota lukiolaista avosylin vastaan, vaan nuoret ovat jääneet siihen valtavan stressaavaan limboon: töiden saamiseksi pitäisi olla kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman töitä. Itse koin työnhaun myös sosiaalisesti haasteelliseksi, työnantajien ilmoituksia lukiessa tulee väistämättä aina mieleen että jokainen homma vaatii suunnilleen jotain ihmemiehen taitoja. Ja eniten mahdollisuuksia on tietysti siihen työhön, jota minua on kielletty huonojen työehtojen vuoksi ottamasta: puhelinmyyjän pestiin.

Alemmuuskompleksihan siitä tulee kun joutuu kuuntelemaan jonkun kertovan, kuinka hän on tehnyt niska limassa töitä 12-vuotiaasta lähtien ja se kyllä on syy heidän elintasoonsa. Mä en yläasteella halunnut ajatella töitä ja lukiossa en ainakaan kouluaikana olisi mitään voinut tehdä, koska mä olin oikeasti stressikuoleman partaalla pelkistä kouluhommistakin. Onko silloin laiska jos haluaa keskittyä kouluun? Ehkä joo, koska haluaa siunata itselleen ainakin pari vapaahetkeä viikossa. Myönnettäköön, olisihan sitä kesällä voinut yrittää vähän aktiivisemmin töitä hakea. Mutta oli jotenkin koukuttavalla tavalla vapauttavaa kun oli se yksi aika vuodessa jolloin ei tarvinnut miettiä koulua. Sai olla ihan vapaa.

Erityisen kovaa luterilainen työmoraali kolkuttaa kun lähtee kelaamaan sitä, että olen jo 19 ja asun edelleen vanhempien luona. Taas joutuu kuulemaan niitä jotka lähtivät omille teilleen jo 17veenä eivätkä sen jälkeen ole vanhemmiltaan saaneet penniäkään. Kyllä kai tämän ikäisen pitäisi jo selvitä omillaan ja elää opintotuella kädestä suuhun, tai vielä parempi, tehdä kahta eri duunia opintojen ohella ja toteuttaa näin velvollisuuttaan tämän maan kansalaisena. Mahtaakohan kukaan muu miettiä sitä ongelmaa, että kuinka paljon niissä opinnoissa sitten voi joustaa...

Tällaista olen miettinyt tässä viime aikoina. Tässä myös kuultiin yksi vähän triviaalimpi syy miksi vuosi Koreassa on kiva juttu. Sen vuoden ajaksi voin kerrankin unohtaa olevani laiska pummi. Ja ehkä sen jälkeen töidenkin löytyminen olisi vähän helpompaa.