Kuulumispostaus osa 3433212

Leiriltä on selvitty ehjin nahoin, mukavaa oli ja tulin hyvin toimeen muiden kanssa. Uskaltauduin jopa talviturkin heittämään kun kerta saunaankin pääsi. Meitä oli siis leirillä ne jotka oli lähdössä ulkomaille vapaaehtoistöihin sekä ne, jotka olivat järjestön kautta tulleet Suomeen hommiin. Suurin osa ajasta kului toki kaikenlaiseen valmennukseen kulttuurishokista vakuutusjuttuihin, mutta kyllä muutakin ehdittiin puuhata. Jotenkin mieleen jäi dance partyt jossa latinot yritti (huonoin tuloksin) opettaa mua tanssimaan... :D

Mutta toisaalta se leiri oli todella stressaava kokemus, sillä siellä vaihto oli koko ajan mielessä. Ennen aina kun sitä oli alkanut tarkemmin miettimään niin oli vaan ajatellut "äääh, siihen on vielä niin pitkä aika", mutta tuolla niitä asioita oli vähän pakko miettiä, ja sit tajusi mitä on ihan oikeesti päättänyt mennä tekemään. Esimerkiksi tuli ajatelleeksi, että tuun todennäkösesti kärsimään aika pahasta kulttuurishokista ja sen ylipääsemiseks pitää tehdä töitä. Ja siellä aloin myös murehtimaan, että mitä jos en pääsekää isäntäperhemajotukseen, sillä mun mielestä isäntäperhe on paras tapa päästä oikeasti sisään siihen kulttuuriin. Sekä tajusin oikeesti, että tuun tekee töitä myös lasten kanssa. Siis ei mulla oo mitään lapsia vastaan, mutta en oo tottunu olemaan niiden kanssa... No, eiköhän tuosta selvitä. Olen tässä iloinnut kun tietokonelounaan syönti sujuu sangen vaivatta jo puupuikoilla, mutta sainkin sitten tietää, että kornulassa ne syövätkin metallipuikoilla, jotka tuntuvat aika höpöiltä puupukkoihin tottuneelle. Toivotaan etten kuole nälkään.

Fundeerailin kanssa Suomesta lähtemistä. Vaikka vaikeinta on tietysti jättää kaikki läheiset, niin kyllä mulle kotimaan yleisesti taakse jättäminen tulee olemaan kova paikka, sillä tää maa on mulle todella rakas. Leirillä opastettiin ettei liikaa saa pitää yhteyttä ja jäädä "kiinni" siihen kotipaikkaan, koska se vaikeuttaa uuteen kulttuuriin sopeutumista. Toisaalta korostettiin kanssa että selkeä kulttuuri-identiteetti ja tuntuma omiin "juuriinsa" auttaa myös sopeutumisessa, koska niiden rinnalle on helpompi kehittää uusi identiteetti uudessa kulttuurissa. Vaikka monille pitemmässä vaihdossa olleille kehittyy uudesta maasta toinen koti, niin samalla yleensä koetaan entistä vahvempana se oma kansallisuus ja sen merkitys. Mikä on varmasti monille aika opettavainen kokemus. Myös ajatus paluusopeutumisesta on sellanen mitä on vaikee kuvitella ilman että se on kokenut... HUI.

Tällä viikolla en ole mitään ihmeellistä touhuillut, eilen kävin pitkästä aikaa näöntarkastuksessa (ei ollut huonontunut ja toisesta silmästä oli itseasiassa vähän parantunutkin! Jee!) ja ajattelin kokeilla ekaa kertaa piilolinssejä, tosin sovitukseen pääsen vasta ensi viikolla. Olen myös yrittänyt motivoida itseäni koreanopintoihin, mutta edistystä ei ole havaittavissa. (No tänään menin MELKEIN, eikös se ole jo ihan tarpeeksi hyvä yritys...) Huomenna aion raahautua Paulaa katsomaan viikonlopuksi, ihanaa! On yritetty treffailla tiuhaan kun ei sitten kohta nähdä vuoteen, save for jos Paula jollain ihme keinolla pääsis mun porukoiden mukaan kun ne tulee mua kattomaan ensi vuoden puolella.

Eipä tässä mitään ihmeellistä, Tumblrissa on notkuttu ja draamaakin pikkuhiljaa katottu, vaikka yleensä mun kiinnostus tollasiin lopahtaa aika nopeasti. Toi mitä katson nyt antaa... sangen mielenkiintosen kuvan korealaisten tv-mausta. Saa myös mut muistamaan miksi ei kannata shipata fiktiivisiä hahmoja: jotkut fiktiiviset shipit kun tapaavat upota lailla mahtavan Titanicin ja se vasta on todellista tuskaa. Oikeiden ihmisten shippaajat voivat ratsastaa "et sä voi oikeesti tietää"-kortilla sisään ikuiseen jahtiklubiin. Niih.