Turhanpäiväisyyksiä

Juhannus tuli ja meni, oli kivaa vaikka välillä kaikki vähän hirvittikin. Olen tuntenut koko ikäni ihmiset joiden kanssa juhannusta vietettiin, viime vuosina ollaan kyseisen porukan kanssa nähty pari-kolme kertaa vuodessa jos Paulaa tai hänen perhettään ei lasketa mukaan. Ehkä tänä vuonna ekaa kertaa tajusin, että ollaan kasvettu. Lapsena oli helppoa tulla toimeen tuttujen ihmisten kanssa, mutta aikuisempana sitä herää toisinaan huomaamaan, että you're not really my kind of people. Vika on minussa. Minä käännä selkäni muille, arvostelen heidän valintojaan ja asenteitaan enkä kyseenalaista omiani. Tätäkö on aikuisuus?

Töissä taasen on pitänyt kiirettä. EM-kisat alkoi ja kentällä on ihan järjetön vilinä kun urheilijoita ramppaa solkenaan ja toimitsijat on niitä auttamassa. Töitä riittääpi ja oon ottanut itelleni vähän ylimääräistäkin hommaa. Olen käynyt tässä parina päivänä katsomassakin kisoja, koska töistä saatiin ilmaislippuja ja pomo antoi luvan käydä työajallakin tsiigailemassa. Ei varmaan muuten tulisi mentyä, joten oikein mukava kokemus kaikin puolin. Jos ei vaan stressaisi kaikesta... No, ens viikolla tää hektisyys on ohi ja that's it. Sit on vielä neljä viikkoa hommaa ennen kuin lähtö kutsuu. Viisumiasia on vielä auki, toivottavasti jotain alkais tapahtua...

Muuten olen lähinnä lahnannut kotona ja investoinut aikaani Tumblrissa. Energiaa ei töiden jälkeen hirveästi ole, joten korkeintaan saatan kipaista kirjastoon kotimatkalla tai hoitaa jonkun muun asian. Ensi viikolla sen sijaan pitäisi olla edes jotain menoa... Vähän harmittaa että olen ylipäätään tosi huono järkkäämään tapaamisia kavereiden kanssa, mutta eipä sitä nyt hirveästi jaksakaan kun päivät viettää töissä ja nukkumaankin yritän ehtiä kymmenen maissa. Mutta toisaalta, ei mun aina tarvikaan ravata joka paikkaan muita tapaamaan, ei oikea ystävyys siihen kuole. Ainakaan toivon mukaan.

Huomenna sentään saan nukkua vähän univelkoja pois kun mulla on puoli kahdeltatoista hammaslääkäri ja sovin sen vuoksi meneväni vasta iltavuoroon. Ja viikonloppu, oi autuutta! En varmaan aio taaskaan tehdä mitään ihmeellistä. Mitäpä turhia huseeraamaan. Voishan sitä mennä vaikka rannalle lukemaan kirjaa tai jotain, mutta sitten muistin että toi roaccutan-kuuri jonka sain taas tähän ihanaan akneeni tekee ihon herkemmäksi auringolle, joten ei. Muutenkaan en oo järin innostunut auringonpalvonnasta, kun ei ne UV-paholaiset ole järin mukavaisia iholle... Tällasen harakan kannattaa varjella kaikin voimin sitä mihin voi vielä vaikuttaa.

Äh, jotenkin tuntuu että apatia ihan loistaa joistakin mun blogipostauksista läpi... Ei mulla mitään hätää ole, olen vain ollut vähän surullinen eräästä menneisyyden jäänteestä joka iskeentyi naamaan tässä eilen. Tai ehkä surullinen on itsensä pettämistä, pitäisi enemmänkin sanoa katkera. Ihan helvetin katkera. Vanha viha lämmittää sydäntä edelleen. Kuinka monta kertaa sitä päättää ryhtyä olemaan uusi ihminen, jättää menneisyyden taakseen ja vain unohtaa? Yhtä monta kertaa sitä herää huomaamaan, että menneisyys on ja pysyy. Sitä ei voi paeta.