I don't know what my emotions are doing

Niin kuin ehkä Twitteristä jotkut ovat jo lukeneetkin, mulle ilmoitettiin eilen että mut on todella hyväksytty vapaaehtoistyöohjelmaan minne hainkin, eli elokuussa 2012 ois sitten nokka kohti Etelä-Koreaa seuraavaks 12 kuukaudeksi. Siksipä mun emotionaalinen ulottuvuus on ollut tässä enemmän tai vähemmän tämä:

Tunteiden sekamelska, siis. Toisaalta on hirveen ilonen koska tiedän, että tää on just sitä, mistä oon jo kauan haaveillut. Mutta toisaalta on kauhuissani, lähden yksikseni vuoden päiviksi maailman toiselle puolelle maahan jossa englanninosaaminen on varsin huonoa ja jossa vasenkätisiä pidetään ääliöinä. Mutta varmaan näin reagois vähän kuka tahansa, elämä on hurjaa. Vielä en siis tiedä jutusta muuta kun maan ja sen, että työpaikkani tulee sijaitsemaan Soulissa. Toistaseks oon tehnyt sen päätöksen, että sulattelen tätä juttua joululoman yli ja ens vuonan sitten raahaudun kielikeskukseen tutustumaan korean itseopiskelumateriaaliin ja harjottelemaan niiden syömäpuikkojen (eikä suinkaan huulirasvojen) käyttöä. Ja ei varmaan sen viisuminkaan kanssa kannata aikailla...

Haastattelun voi siis sanoneen menneen ainakin kohtalaisesti, vaikka sen jälkeen olikin kauhea morkkis kun tuntui että silloin tuli lipsauteltua ties mitä sammakoita... Mun synttäritki tuli ja meni, juhlittiin vaan perheen ja parin sukulaisen kesken. Sain porukoilta lahjaksi Marmekon tasaraitapaidan, Leijonakuningas Blu-Rayn ja ihanan luomiväripaletin jolle pitää omistaa oma postauksensa koska kerrankin on jotain jolla voin tuntea olevani tosi classy porvari. Muilta sukulaisilta tuili rahaa, jota ei tietenkään voi pistää koskaan pahakseen. Ja yritin karkoittaa wanhus-oloa mm. mun mageella Digimon-pillillä.

Maanantaina oli kreikkaa ja etiikan tentti, joka ainakin omalta tuntumalta meni iha penkin alle. Koulun jälkeen menin ystävän kanssa kahville ja ostin pitkiin aikoihin taas suklaajoulukalenterin! Myös tädin perheeltä saamassani kortissa on kiva minijoulukalenteri, joten eiköhän sen joulunodotuksen pitäisi näillä eväillä sujua... Oon järkyttyny joi ties kuinka monta kertaa siitä havainnosta että huomenna on todellaki joulukuu. Eikä ensilumi oo vielä satanut, pahus soikoon.

Tänään oli kiva päivä. Vaikka keskiviikot kestääki teoriassa yheksästä neljään niin mulla on siinä välissä mukava parin tunnin hypäri jolla ehtii syödä rauhassa ja jutella kurssikavereiden kanssa, joten siksi keskiviikoissa on aina jotenkin mukavan rento fiilis. Saatiin ne etiikan tentit takasin ja en ollu uskoa silmiäni kun olin saanut mokomasta täydet pisteet. Yhtenkin sanaselitykseen olin vastannu teoriassa väärin... Lohduttavaa on ollu huomata, että pärjään yliopistossa kummiskin ihan hyvin enkä oo ollut ihan surkea. Etiikantunnin jälkeen mentiin vikan tunnin kunniaksi parin ryhmäläisen kanssa kahville, oli mukavaa istuskella ja jutella siinä jonkin aikaa.

Tässä ois taas hyvä sauma ylistää Paulaa tähän väliin. Todelliset asenneystävät antavat syyn shoppailla levyjä ilmoittamalla, että kun hän ilmestyy meidän nurkkiin joululomalla niin koko vierailun kohokohta tulee olemaan se kun avaamme netistä tilattuja SHINeen levyjä ja jännitämme, tuleeko sieltä se Onew-kortti mun Minho-kortin kaveriksi. (Mun tuurilla meillä on lopulta kourallinen forever alone -minhokortteja...). Ja enhän mä voi pilata Paulan joululomaa tai ylipätään jättää sitä ilman joululahjaa, joten tässä onkin hyvä tilaisuus vinguttaa vähän tuota visaa...

Huomenna on luvassa uskontotiedettä ja perjantaina ei ole koulua ollenkaan vaan raahaudun silloin leffaan. Tosi kivaa että mun leffa menee 2d:nä ainoostaan Helsingissä klo. 11.15, joten en pääse käyttämään vapaapäivää nukkumiseen. Elämä on joskus kovaa. Mutta silti aika kivaa.

Kriisit

Kuvittelenko vaan vai onko tää viikko mennyt kaamalan nopeasti? Viikonloppuhan alkoi vasta äsken ja nyt on jo keskiviikko! Ihan ihme meininkiä. Alkuviikko on soljunut sangen normaaliin tahtiin, tai no, viime aikoina koko elämä on sujunu ilman mitää kummallisuuksia. Oon päässyt, ehkä ekaa kertaa elämässäni, kirjoitusrutiinin makuun! Whoah! En aio antaa sen livetä hyppysistäni, hyvästi mielialakirjoittelu ja inspiraatiopuuskat. Mä kyllä olen iha hirveen hidas kirjoittamaan, en ikinä pystyis osallistumaan johonki NaNoWriMoon :D (Tai no, osallistuin kerran mutta siitä ei tullut mitään)

Sunnuntaina mä täytän 19. Ihmiset sanoo mulle aika-ajoin: "Hei olisit iloinen vikasta teinivuodestas, voit sanoo kaikkeen että 'enhän oo täyttäny edes 20' ja voit olla vapaasti nuori". Mutta mä en voi estää tuntemasta itseäni liian nuoreksi omaan kehooni! Oon yrittäny selittää tätä tunnetta samana minä transseksuaalit tuntee omaa ruumillista sukupuoltaan kohtaan. Mutta ehkä se on lopulta vaan hyväksyttävä, mennyt aika ei tuu takaisin. Ja oonhan mä vielä aika nuori. Mitenkää ihmeellisesti en aio tätä epätoivottua wanhenemista juhlistaa, isovanhemmat tulee viikonloppuna kylään ja that's it. Voisin kyl ens viikolla raahautua ihan keskenäni vaikka leffaan. Mä muuten aina ihmettelen miks yksin elokuvissa käyminen rinnastetaan aina joksikin ihme extreme-teoksi, sehän on vaan mukavaa kun saa käydä katsomassa just sen leffan mikä itteään kiinnostaa just silloin kuin haluaa!

Tässä opiskelujeni aikana oon oivaltanut yhen jutun. Pysyäkseen tyytyväisenä ihmisen on jatkuvasti pystyttävä kehittymään. Pyrittävä olemaan parempi, kilvoiteltava itsensä kanssa. Staattisuus, pysähtyneisyys, se tunne että mikään ei muutu on mielen myrkkyä ainakin mulle itelleni. Mä haluan tulla paremmaksi ihmiseksi. Mä haluan olla rohkeampi, kokeneempi, luotettavampi, anteliaampi. Vihasin sitä tunnetta kun elämässä ei ollut haasteita, kaikki tuntui merkityksettömältä. Elämästä ei saanut otetta.

Kun lähetin vapaaehtoistyöhakemuksen silloin kesällä, mietin useasti että tulisinko katumaan päätöstäni. Mutta ei, näinä kuukausina oon vaan entistä enemmän ymmärtänyt, että tää on just sitä, mitä tällä hetkellä haluan elämältäni. Irroittautua nykyisestä, kohdata uutta, voittaa pelkoni, tehdä jotain missä voin olla hyödyksi muille. Ja nyt kun mulla on ens lauantaina edessä se haastattelu, niin en oikein tiedä mitä tuntea. Toisaalta pelkään ihan hirveästi että tulee punasta valoa ja mun suunnitelmat kaatuu kun korttitalo. Mutta toisaalta oon jo päässyt pahimman paniikin yli ja saavuttanut mun tyypillisen asenteen "mitä muutakaan mä voin tehdä kun parhaani ja jos se ei riitä niin minkäs sille voi". Let's wait and see.

Ja tähän loppuun vielä viikon suklaa-arvostelu!¨

Hajotkaa.

Nimi: Karl Fazer Nordic Gourmet - Raspberry dark chocolate mousse
Paino: 125 g
Hinta: 3,40 €

Tämä on ihan taivaallisen hyvää! Suklaa on siis tummaa suklaata, tosin kaakaoprosentti on "vähintään 47%" eli ei järin korkea, mutta toisaalta se on hyvä, koska tumman suklaan väkevä maku ei puske liikaa esiin. Vadelmatryffelitäyte on ihan herkkua, ei liian makeaa. Harmi vain että sitä on aika ohut kerros, ja näin suklaan "tuntu" suussa ei ole niin mukava kuin joissain muissa täytesuklaissa. Levyä on myöskin vaikea pilkkoa koska se murenee helposti.

Faniuden anatomiaa

HUOMAUTUS: Seuraava teksti on hyvinkin korkealentoista ja itsereflektiivistä ajatuksenjuoksua, jossa käytetään hienon kuuloisia sanoja häikäilettömästi väärin. Jos sinua ei huntsita lukea kun ääliö repii niinkin mitättömästä tikusta kuin fanityttöydestä ihan liikaa asiaa, suosittelen skippaamaan. Et menetä mitään.

Kirjoittelin tässä jonkin aikaa sitten, kuinka mielestäni fanien niputtaminen päättömäksi massaksi ei sodi ainoastaan länsimaista ihmisarvokäsitystä vastaan vaan myös tekee yksinkertaistavan oletuksen, että kaikki fanit ovat samanlaisia. Tähän oletukseen liittyy mielenkiintoista problematiikkaa, sillä asiat, jotka ihan todella yhdistävät kaikkia tietyn asian faneja, ovat loppujen lopuksi hyvinkin vähäiset. Voidaan sanoa, että he kaikki pitävät samasta bändistä. Kyllä, näin on, mutta onko tuo pitäminen itsessään samanlaista kaikin osin?

Jatkan edellisen postauksen linjoilla ja korealaisilla esimerkeillä (voi häpeää), mutta toki tämä pyörittely soveltuu kaikenlaisen musiikkiin jossa fanilla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde fanittamaansa bändiin (ja muulloinkin oikeastaan, mutta fanityttöfanitus on tässä suurennuslasin alla). Tarkastellessamme väitteitä "Bigbang koostuu kolmesta laulajasta ja kahdesta jäsenestä joiden päätehtävä on räppääminen", "Bigbang on YG ENTERTAINMENTin alainen yhtye" ja "Bigbangin johtaja on mies, jonka taiteilijanimi on G-Dragon" voi kuka tahansa fani Bigbangia koskevan tiedon valossa sanoa, että ne ovat tosia. Ne siis määrittelevät Bigbangia yleisesti. Kuvitelkaamme nyt kuitenkin tilanne, jossa henkilö X pyytäisi sinua kuvaamaan Bigbangia, ja saisit käyttää kuvaamiseen ainoastaan yhden kolmesta edellä esitetystä väitteestä. Voimme vielä tehdä lisäoletuksen, että henkilö X tietää jotakin G-dragonista ja YG ENTERTAINMENTista. Ongelma siis olisi, että mikä noista kolmesta väitteestä kuvaa parhaiten Bigbangia. Ja tämä on se kohta, hyvät naiset ja herrat, jossa fanien väliset erot korostuvat. Vaan miksi?

Ajatellaanpa minua. G-Dragon oli pitkään ainoa jäsen, jonka tiesin Bigbangista, enkä edes oman muistini mukaan silloin joskus yhdistänyt mielessäni näitä kahta tekijää millään muotoa toisiinsa. Bigbangin kuuntelun aloitin G-Dragonin ja T.O.Pin duoprojektista GD&TOP, ja tällä on ollut lähtemätön vaikutus käsitykseeni koko bändistä. Minuun on nimittäin iskostunut voimakas dualismi: Bigbangista on kaksi räppäriä ja kolme laulajaa. On kaksi selveästi määriteltyä kategoriaa, joihin jäsenet täytyy lokeroida, sillä ilman sitä Bigbang ei vain toimi. Kärjistetysti voisin sanoa, että Bigbang ei minun silmissäni ollut ryhmä jossa on viisi jäsentä vaan kahden ryhmän yhteensulautuma jossa on 3+2 jäsentä. Koska en ikinä ole mieltänyt Bigbangia varsinaiseksi selkeäksi yksittäiseksi yksiköksi ja aloitin kuuntelemisen jäsenten sooloprojektien aikaan, näkemykseni Bigbangista ja sen jäsenistä on myöhemmin muotoutunut edelleen, sillä pidän heitä nykyään viitenä uniikkina lahjakkuutena enemmän kuin yksittäisenä koherenttina ryhmänä.

Tästä siis näemme, että se tapa, jolla tutustuit johonkin fanittamaasi bändiin silloin joskus, vaikuttaa voimakkaasti siihen, millä tavoin näet heidät luultavasti vielä tänäkin päivänä. Edellisen kohdan vastaesimerkiksi nostan toisen kpop-bändin: SHINee. Minusta SHINee on hyvinkin yhtenäinen viiden henkilön ryhmä, eikä siitä minun silmissäni pomppaa ylös selkeitä yksittäisiä henkilöitä. Minusta olisi naurettava ajatus, että joku SHINeen jäsen ryhtyisi soolouralle. Se on mielestäni naurettava, vaikkei minulla ole yhtäkään rationaalista perustelua sille, miksi. Se vain taistelee perustavanlaatuistani SHINee-käsitystäni vastaan, ja siksi en pysty ajatusta soolourasta hyväksymään. Kultaisina anti-SHINee aikoinani näin heidät ainoastaan ärsyttävän poikabändimusiikin kasvottomana lähteenä, ja taas näemme että tämä käsitys määrittelee bändin olemusta minulle tietyiltä osin edelleen.

Perustavista käsityksistä pidetään tiedostamattomasti lujaa kiinni, ja niitä vastustavia asioita kohtaan syntyvä irrationaalinen viha pulpahtelee ainakin omalta osaltani pintaan aika ajoin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että en siedä silmissäni mitään muita SHINee-parituksia kuin Minho/Onewia (vastaisuudessa OnHo). Tälle on olemassa syy: olen tietyllä tasolla ollut OnHo-fani ennen kuin edes pidin koko SHINeestä tai tiesin keitä ko. henkilöt olivat (FYI, kaikki alkoi mun lempparivideosta Ringdingdongista ja "tää on maailman homoin musavideo" -kommentista...). Tällä on ollut ihan valtava vaikutus, ja pidän edelleen OnHoa eräänlaisena absolutiona - asiana jolle ei ole olemassa vaihtoehtoja. Tuuminkin välillä, että kyse ei ole parituksesta vaan tavasta nähdä maailma. Ja näinhän se onkin, tapa nähdä SHINee-mailma. Muiden SHINee-parituksien kohtaaminen vastaa siis samaa kuin joku kertoisi että maapallo onkin littana!

Halu pitää kiinni tästä itse luodusta tavasta jolla näkee fanittamansa bändin selittää monien fanien voimakkaan suhtautumisen esimerkiksi jäsenien vaihdokseen. Jos bändiin Y päätettäisiin ottaa uusi jäsen, ilman että kukaan entinen jäsen joutuisi hänen tilaltaan lähtemään, olisi useimpien fanien reaktio todennäköisesti enemmän tai vähemmän kielteinen. Joku voisi kysyä, että miksi? Uuden jäsenen panos bändiin voisi hyvinkin olla kaikin puolin positiivinen. Mutta fanien voisi silti olla häntä vaikea hyväksyä, koska uuden jäsenen myötä he joutuisivat arvioimaan koko bändin ja sen rakenteen sekä merkityksen itselleen perustavanlaatuisesti uudestaan. Syntyy eräänlainen faniuskriisi. Tähän konsevatiivisuuteen kuuluu kaiketi suurilta osin sekin, että monet jotain bändiä pitkään kuunnelleet fanit muistelevat kaiholla niitä aikoja, jolloin he alkoivat bändiä kuuntelemaan. Sehän on selvää: silloin bändi vastasi juuri sitä, millainen käsitys fanilla on heistä todennäköisesti edelleen.

Voin esitellä vielä kolmannen tavan käsittää kpop-bändi. Mir on aina ollut lempijäseneni MBLAQista, jo ennen kuin kuuntelin koko yhtyettä. Aina kun näen esimerkiksi kuvan MBLAQista ilman Miriä, pidän sitä yleensä jotenkin olennaisesti vailinnaisena tai puutteellisena, enemmän kuin siinä tapauksessa että kuvasta puuttuisi joku muu. Käsitykseni MBLAQin rakenteesta on ikään kuin "keulakuvakeskeinen": pidän yhtä jäsentä olennaisesti "tärkeämpänä" kuin muita (tässä yhteydessä "tärkeä" on kuvainnollinen ilmaisu - musiikkimielessä Mirin panos MBLAQissa on mielestäni kaikista vähäisin). Keulakuvakeskeinen bändinäkemys saa usein kritiikkiä faneilta, jotka pitävät kaikkia jäseniä yhtä arvokkaina. Toisen ihmisen tapaa nähdä ja fanittaa bändiä on kuitenkin ylimielistä arvostella, koska se on loppupeleissä asia joka kehittyy tiedostamatta (kuten yllä näimme). Jos joku on sitä mieltä, että yksi bändin jäsen on kaikin puolin parempi (tai vähäpätöisempi!) kuin ne muut, on häntä hyvin vaikea saada ajattelemaan toisin.

Minä ja joku muu saatamme olla Bigbangin faneja, mutta se, millä tavalla me käsitämme Bigbangin, voi olla hyvinkin erilainen. Jonkun mielestä esimerkiksi ei ole ollenkaan merkityksellistä, kuinka monta jäsentä koko bändissä ylipäätään on. Kenenkään näkemys ei ole sen oikeampi kuin toisen, kukaan ei pysty käsitystensä takaan saavuttamaan yhtyeen todellista olemusta. Tämä kuitenkin lisää syytä olla mieltämättä faneja yhtenäiseksi massaksi. He kaikki kun tavallaan sanoessaan ihailevansa bändiä Y fanittavat - tietystä vinkkelistä katsottuna - eri bändejä. Tämä asiahan ei toki päde vain yhtyeiden fanittamiseen, vaan ihan kaikkeen, mitä ympärillämme on. Asiat opitaan näkemään tavalla, se vain on niin. Mutta tämä teksti toimikoon eräänlaisena puheenvuorona siihen jatkuvaan veivaamiseen siitä, millaisia ovat jonkun jutun "todelliset fanit" tai mikä on oikea tapa suhtautua siihen bändiin Y ja sen jäseniin.

I eat so much chocolate, my blood type is Nutella

Olen sokeriaddikti. Rakastan kaikkea makeaa ja syön sitä aina kun sitä on vain tarjolla. Termi "ällömakea" on minulle lähes tuntematon. Olen terveysintoilijoiden kauhu. Kontrolloidakseni yletöntä herkkujen syömistä olen ottanut projektikseni kokeilla erilaisia ns. "erikoissuklaalevyjä", joita kaupoista löytyy. Siis tiedättehän, niitä yleensä vähän kalliimpia suklaalevyjä, joissa on yleensä jotain erikoismakuja. Erikoissuklaalevyt ovat niin kalliita, etten yksinkertaisesti kehtaa possutella niitä yhdeltä istumalta, ja sitä myöten niitä tulee nautittua hitaaseen tahtiin pari palaa päivässä, niin että se päivittäinen sokeriannos tulee edes jotenkin saatua.

Koska kunnianhimoinen projektini on läpikahlata mahdollisimman monta erilaista suklaalevyä, niin käytän blogiani hyväksi ja kirjoitan lyhyet tänne arvostelut syömistäni levyistä. Siten onnistun a) pitämään kirjaa mitä suklaita olen jo kokeillut ja b) katsomaan myöhemmin, mistä satuin ihan erityisesti tykkäämään. Ja jos teillä on jotain lempparisuklaita näistä erikoissuklaista niin mulle saa suositella kanssa, olen näet vähän pää pyörällä tuolla Stockan Herkun suklaavalikoimien keskellä :D

Marabou Premium - Dark chocolate & mousse

Paino: 170g

Hinta: 3,40€

Kyseessä on siis tumma suklaa, jonka sisällä on suklaamoussea - ja kastiketta. Suklaa on tekstuuriltaan todella miellyttävän tuntuista, pehmeää muttei kuitenkaan kermaista. Levy on ilmeisesti varsin kaakaopitoinen (paketissa ei sanota mutta maistiaisia jakanut myyjä taisi puhua 85 prosentista) ja sen huomaa mausta, joka on tummalle suklaalle tyypillisesti hyvin rikas.  Sisällä käytetty mousse ja kastike tasapainottavat mukavasti tummalle suklaalle tyypillistä karvautta, ja tästä levystä voi pitää sellainenkin, joka ei hyvin kaakaopitoisesta tummasta suklaasta muuten välitä.

Marabou Sensations - Cookies & Cream

Paino: 139g

Hinta: 2,50€

Jos jäätelötöttörö laitettaisiin suklaamuotoon, tulos olisi luultavasti jotain samanlaista kuin tämä: maitosuklaata, jossa on sisällä suklaakastiketta ja suklaakeksinpaloja kermakreemissä. Täytteen maku todellakin toi ainakin itselleni mieleen vähän jäätelön, ehkä syynä olivat nuo keksinpalat. Maraboun maitosuklaa on tunnetusti hyvin makeaa, ja tässä suklaassa makeus omalta osaltaan "laimensi" täytteen makua. Muutenkin levyä voisi joku ällömakeaksi luonnehtia. Tekstuuri oli suklaassa kuitenkin mukava, keksinpalat tuntuivat kivan karheilta suussa.

Näitä suklaahöpinöitä tulee olemaan kerran viikossa, sillä tahdilla yritän noita levyjä ostella etten ihan vararikkoon menisi (ja että "operaatio karkinvähennys" edes jotenkuten toimisi...) Ylipäätään tää on aika jees projekti munkaltaiselle suklaaholisitille, koska tätä kautta tulee koklailtua levyjä joihin ei muuten tarttuisi kun helposti ostaa vaan sitä minkä tietää valmiiksi olevan hyvää : D



SE TUNNE

...kun teet kokonaisen postauksen siitä, kuinka Blogger ei tee kanssasi yhteistyötä, mutta päätät olla julkaisematta sitä heti, ja SIMSALABIM sivusto toimiikin kuin unelma!

...kun lainaat/ostat levyn ja luulet sen olevan kokoelmalevy, mutta se paljastuukin livelevyksi. VOISIKO SEN LIVEN MERKITÄ JOHONKIN NÄKYVILLE?

...kun pärjäät yliopistossa oletettua paremmin.

...kun fanficci tarjoaa sinulle enemmän älyllisiä virikkeitä kuin etiikan kurssi konsanaan. Fanfiction on tyylilajina niin viihteellinen, että temaattinen näkökulma saa siinä harvoin sijaa, mutta erään ficin kanssa olen käynyt vaikka kuinka antoisaa älyllistä painintaa. And I like it! Lienee kai hyvä ettei mun kaverit harrasta samanlaisia juttuja, olisivat ne onnettomat muuten jo kärsineet puhetulvan sopimusten rakenteesta ja sen sellaisesta.

...kun käytät sukkahousuja jotka eivät sovi sinulle ja ne tuppaavat painovoiman vaikutuksesta valumaan koko ajan.

...kun tunnet itsesi sosiaalisesti kyvyttömäksi vain muiden keskustelua katsomalla.

...kun syöt mäkkiruokaa tässä laihduttajien, terveysintoilijoiden ja poliittisten aktivistien luvatussa maassa. En kadu mitään, minkäs sille voi kun hyvää on.

...kun kirjoitus sujuu taas! Olen tässä kunnostautunut mm. raapaleiden eli tasan satasanaisten kirjoitusten teossa.

...kun on miljoona pikkujuttua tehtävänä etkä saa tehtyä niistä yhtäkään.


...kun himottavat kosmetiikkajutut vaanivat kaikkialla ympärilläsi etkä pääse niiltä karkuun.

...kun lenkkipolkusi suljetaan puunhakkaustöiden takia

...kun tuote, jonka haluat ostaa, on alennuksessa!


Kuvat ovat taas lähteestä X. En jaksa kertoa, BECAUSE I'M NAUGHTY NAUGHTY (ei, suju ei edelleenkään iske mutta hyvin he osaavat toimintansa perustella). Tai no, vika lainaus on itse kuvamuotoon pistämäni. Whoaahh, katsokaa ja ihailkaa kätteni mahtavaa työtä!

Mitä veisin mukanani palavasta talosta...

En sano laadusta mitään

Tästä aiheesta on puhuttu monta kertaa blogini historiassa. Ja voitte olla varmoja, että tästä tullaan puhumaan vielä monenkertaisesti se määrä, mitä siitä on tähän asti puhuttu. Koska come on, onko parempaa ja mielenkiintoisempaa puheenaihetta kuin musiikki? (Vastaus: ei ole. Mutta kosmetiikka ja hyvännäköiset miehet ovat yhtä hyviä). Eli siis, may I present: yksinkertaistettu kuvallinen esitys lempilevyistäni. Yksinkertaistettu siksi, että a) jokaiselta artistilta olen valinnut vain yhden levyn ja b) singlejä ei ole mukana sekä c) kaikkia levyjä en voinut tietyistä syistä laittaa esille.

Levyt kulkevat ostojärjestyksessä ylhäältä alas, ja kuvaavat tietyllä tarkkuudella musiikkimakuni kehitystä. Ylimmäinen levy, Groove Coveragen 7 Years and 50 days on eräänlaisen merkkipaalun asemassa. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen itse ostamani yhden tietyn artistin levy, joka on fyysisessa muodossa (ei siis e-levy).  Groove Coverage, yhdessä Cascadan kanssa, symboloi eräänlaista mullistusta musiikkimaussani. Ne nimittäin liittyvät aikaan, jolloin löysin Youtuben ihmeet (aloittaessani tubeilun koko paikka oli ehkä reilu vuoden vanha, hurjaa!) ja hylkäsin radion pääasiallisena musiikinkuuntelun kanavana. Tästä alkoi toisin sanoen musiikkimieltymysteni kehitys kohti sitä, missä se on nytten. Olin 13 vuotta vanha.

Tätä aikaa hallitsi voimakas animemusiikkivideoiden kulutus ja eurobeat-musiikki. Groove Coveragen ja Cascadan lisäksi kuuntelin kaiken laista muutakin elektronisvaikutteista, rytmistä ja tanssittavaa musiikkia, kuten esimerkiksi J-poppia. Edelleen sanon, että elektroninen musiikki on musiikkimakuni alfa ja oomega, sillä monilla nykyisilläkin suosikkibändeillä ja -artisteilla (esim. SuG, Garbage, vanhempi Scandinavian Music Group,  Madonna, kpopparit)  on selkeitä elektronisia vaikutteita, ja monesti miellyn biiseihin joissa on sähköisen tanssimusikin elementtejä. Itseasiassa pidin vanhempieni mukaan jo ihan pienenä "tumstums-musiikista"! Groove Coveragesta pidän kovasti edelleen ja olenkin kiinnostuneena kuunnellut sinkkuja heidän tulevalta albumeiltaan.

Vaikka tanssijytkytys ei vielä tässä vaiheessa jäänyt taka-alalle, niin seuraava levy edustaa jo melkeinpä toista musiikillista ääripäätä. Itse en ole koskaan metallimusiikista suuremmin piitannut, mutta Nightwish on uponnut jo useamman vuoden ajan. Sain vanhan Nightwishin koko studiotuotannon lahjaksi eräänä jouluna (oiskohan ollut 2006) ja sen jälkeen olen levyjä ilolla soitellut (tosin Over The Hills And Far Away odottaa edelleen koneelle latausta, en ole saanut aikaseksi kun yli puolet levystä on livevetoja...) Pidän kaikista albumeista, mutta tähän kuvaan päätynyt Century Child on ehkä kaikista lempparein, jotenkin vaan niin... ah. Suhtauduin muuten aikoinani hyvinkin karsaasti uuten Nightwishiin, mutta nykyään myönnän että kyllä ne edelleen tekevät hyvää musiikkia. Uusiin levyihin tutustuminen on ollut työn alla jo jonkin aikaa.

Tähän väliin mahtuu myös klassinen Disney-musiikki -kausi, jolta ei satu nyt levyä löytymään (jos joku levy olisi, niin se olisi Leijonakuninkaan soundtrack). Luukutin disneybiisejä lukuisilla eri kielillä, kuuntelin ihmisten tekemiä multilanguage-versioita ja innostuin ylipäätään ekaa kertaa enemmän soundtrackeista ja instrumentaalisesta musiikista. Ehkä jumputusmusavuosien jälkeen sinfonisempi, instrumenttirikkaampi musiikki sekä runollisemmat sanoitukset alkoi selvästi puhutella, se kaiketi selittää miksi sen jälkeen tuli tämä Nightwish- ja Disney-kausi.

Eurobeat-vaikutteisin musiikin, AMV:iden, Nightwishin ja Disneyn jälkeen, lukion alkaessa, alkoi edelleen päällä oleva "Oops! I did it again" -kausi. Ja tällä en viittaa nyt Britney Spearsiin, vaan siihen taipumukseen, että alan toistuvasti kuuntelemaan musiikkityylejä, josta olen todennut "no tota mä en ainakaan ala kuuntelemaan". Ensiksi lienee huomautettava, että en missään vaiheessa hylkää aikaisempia suosikkejani, vaan musiikkimakuni edustaa eräänlaista konstruktivismia - uusi rakentuu vanhan päälle, mutta mitään ei heitetä pois. Mutta kuitenkin, erään Paulaihmisen vaikutuksesta lämpenen pikkuhiljaa J-rockille (joka oli ensikuulemalta ihan kamalaa mahakipuista kiljuntaa), ja SuGin I Scream Party on ensimmäinen jrock-albumi jonka olen ostanut, ja edelleen yksi lempparilevyjä. Muita tässä vaiheessa mukaan tulleita suosikkibändejä ovat An Cafe, Ayabie ja Serial Number, Alice Ninekin tulee kuvioihin hieman myöhämmässä vaiheessa. Jrockin saralta minua puhutteli lähinnä iloluontoinen Oshare-kei, ne synkemmät tapaukset jätin suosiolla muille.

Aikaisemmin minua leimasi tietynlainen antipatia suomenkielistä popmusiikkia kohtaan, johtuen enimmäkseen äitini tavasta luukuttaa Suomipop-kanavan FinnHits-osastoa joka lauantai-ilta. Lukion tokaluokan myötä mukaan tuli sellaisia nimiä kuin Ultra Bra ja Scandinavian Music Group. Osasyynä tähän aluevaltaukseen voisi ehkä mainita kiinnostuksen runojen kirjoittamiseen, suomalainen musiikki kun antaa paljon enemmän virikkeitä mokomaan kuin muunkielinen. Edellä mainituilta bändeiltä omistan ainoastaan kokoelmalevyt Näin minä vihellän matkallani ja Sinä päivänä kuin synnyin, jotka passaavat oikein hyvin koska kummankin orkesterin tuotanto on alusta loppuun varsin mukavaisaa (tuntuu jotenkin tosi oudolta puhua UB:sta ja SMG:stä ihan kuin ne olisivat ihan eri universumeista, oikeastihan jälkimmäinen syntyi edellisen "raunioille"). Muita tämän suomipop-kauden suosikkeja ovat muun muassa Johanna Kurkela ja Jenni Vartiainen, ja jälkimmäiseltä olenkin laittanut kuvaan debyyttialbumin Ihmisten edessä. Vielä enemmän pidän Jennin toisesta albumista Seili, mutta sitä en omista fyysisenä julkaisuna.

Tokaksi alimpana alppana on Alice Ninen tuorein kokopitkä GEMINI, jota hehkuttelinkin täällä joskus. Aivan ihana levy, jokseenkin omalla tavallaan hypnoottinen. Me gusta. Suomipop-kauden jälkeen lopetin varsinaisen kausiajattelun ja aloin enemmänkin täyspäiväiseksi musiikin sekakäyttäjäksi. Mukaan olen kaivellut paljon vanhoja suosikkeja, kuten ABBA ja Roxette, sekä uudenlaisia kokeiluja kuten vaikka Garbage. Lisäksi "musiikillinen ympyrä" tuli ikään kuin päätökseensä alkaessani jälleen kiinnostumaan amerikkalaisesta popmusiikista, kuten Katy Perrystä. Vaikka en edelleenkään kuuntelee radiota ihan mahdottomasti niin nykyään pidän korvat höröllä mahdollisten kiinnostavien tuttavuuksien varalta.

Viimeinen levy merkitsee, ainakin toivoni mukaan, tämän "hyi-en-ikinä-kuuntele-tota-oho-se-onkin-ihan-hyvää" -kauden päätöstä. Kpopille lämpeäminen poisti mielestäni ennakkoluulot ei vain kornupoppia vaan myös hiphop/rap -vaikutteista musiikkia kohtaan, ja tämän myötä olen alkanut tajuamaan, että musiikin kohdalla asenteen pitäisi olla "never say never". Sillä me olemme muuttuvaisia, ja musiikkimakumme muuttuu siinä mukana. MBLAQin Mona Lisa edustaa tietynlaista suuntaa musiikillisessa mieltymyksessäni, mutta on vain yksi haara siinä valtavassa puussa, jota lähdin 13-vuotiaana kasvattamaan. Ja suuntahan on, kuten puilla aina, ylöspäin!

Kehitys. Tapasin joskus sanoa, että musiikkimakuni on täydellinen. No, toki se on paljon parempi kuin kenenkään muun musiikkimaku (siis ei, tämä ei ole yhtään subjektiivinen väite tai mitään), mutta täydellinen on vähän liikaa sanottu asiasta, joka kehittyy jatkuvasti kohti parempaa. Kun sain ipodin joskus yläasteella, latasin sinne aluksi noin 20 biisiä. Nykyään ipodissani on 524 kappaletta, ja voin sanoa ihan rehellisesti että kaikki ne rokkaavat. Näiden vuosien aikana sieltä poistamani kappaleet voi oikeasti laskea yhden käden sormilla. Sillä minähän en kuuntele huonoa musiikkia. En rehellisesti sanottuna ymmärrä ihmisiä, jotka takertuvan tasan yhteen genreen ja kyllästyttyään siihen vaihtavat kertaheitolla toiseen, unohtaen entisen. 

Ihmisen lempimusiikki kertoo meille oikeastaan aika paljon, ja itse olen tyytyväinen pystyessäni määrittelemään omastani selkeitä linjoja ja ikävaiheisiin liittyviä kausia. Ja tietyllä tavalla kutkuttavaa ajatella, ettei oikein voi tietää, mikä juttu on seuraavaksi kovassa huudossa meitsin stereoissa. Tänään lainasin kirjastosta kolme CD:tä, Kran Escapen, Owl Cityn Ocean Eyesin ja Blondien Lividin. Kaikki varmasti oikein messeviä läpyköitä. Odottelen jo innolla sitä päivää, kun voin vanhana mummona ihan todella mainostaa sitä täydellistä musiikkimakuani ja esitellä ipodia jossa on ties kuinka monta hyvää biisiä.

Tänään oli jälleen ihan liian lämmin

No oho hups, jo toinen SMG-lainaus otsikossa viime aikoina. Mutta oonko mä ainoa, jota nyppii nää syyskuukelit näin marraskuussa? Marraskuussa kuuluu ola koleaa ja teiden pitää olla jäässä! Ei tällanen peli oikeesti vaan vetele... Ainoo hyvä juttu on, että lenkillä tarkenee käydä ihan hyvin. Muuten en kommentoi muuta kuin että talvi TUU JO!

No mutta joo. Tällä viikolla on siis palailtu koulun penkille uusien kurssien merkeissä, ja vaikka tossa valittelin ettei tän jaksoin kurssit ehkä oo kaikista kiinnostavimpia mun mielestä niin eiköhän noista ihan kunnialla kahlata läpi. Varsinkin kun joulukuun puolessavälissä koittaa ruhtinaallisen kuukauden pitunen joululoma! Maanantaina kipasin myös kattomassa filosofian tentin tulokset, ja huomasin taas että jännitän kokeita ihan turhan päiten. Sitä eksegetiikkaa odotellessa...

Tiistai oli mun kohdalla aika kankeuspäivä. Jostain syystä tiistait usein on. Koulu alko vasta kahelta, ja ainakin mun kohdalla kouluun lähteminen on sitä rasittavampaa mitä myöhempää sen joutuu tekemään. Puolenpäivän maissa lähtiessä tulee aina sellanen "YHYY HALUUN KOTIIN" -fiilis kun taas aamulla sitä menee ihan mukisematta. Yritin käydä ostamassa kreikan kirjaa, mutta se ei onnistunut. Illalla oli jotenkin tosi kärttysä fiilis kaikesta, olin ihan devastated siitä ajatuksesta, että marraskuu alkaa.

Ei koko viikkona oo oikeastaan tapahtunut mitään (mun henkilökohtaista) maailmaa mullistavaa. Tänään perjantaina olin yksissä tiedekunnan iltamissa, jossa kerrottiin meidän yliopiston arkeologiaprojektista Galileassa. Mitä ite tykkään teologiassa on erityisesti se, että se on tosi laaja ja monipuolinen ala, ja meidän tiedekunnan kauttahan ois mahdollista lähteä itsekin mukaan arkeologisiin kaivauksiin kuukaudeksi kesällä. Mua ainakin arkeologia kiinnostaa ja toi ois kyllä tosi hieno mahdollisuus, mutta tiedä sitten kuinka monta vuotta toi projekti kestää... Ja tulevaisuuden köyhänä opiskelijana mulla ei ehkä oo vain VARAA käyttää kesääni vapaaehtoistyöhön, oli se kuinka mielenkiintosta tahansa :D

Äh, kun väsyttää... Twitterissä huutelin aamulla kuinka heräsin tänään puoli kahdeksalta, koska oli vaan ihan pakko saada luettua yks ficci loppuun, mutta näin illalla mietin että tonkin ois voinut suosiolla jättää aamupäivään kun koulu todellakin alkoi vasta kaheltatoista. Ennen mä en lukenut fanfictionia lähes yhtään (kirjoitin sitäkin enemmän), mutta tässä viime aikoina oon Luoja paratkoon pilkkinyt kaiken maailman synkillä fanitaidevesillä. Ja saalis on ollut kaikenkirjavaa.



Tähän loppuun jaan mun mielestä ehkä parhaan mainoksen ikinä. Rakas vakiokommentoijani -OZONE- kommentoi huumorintajuni joskus kieroksi, ja nyt alan todella ymmärtää mitä hän tarkoitti... Ite hajoon joka kerta ku toi musiikki alkaa, mutta kaikki joille oon näyttäny tän on ollu sitä mieltä et tää on lähinnä creepy. Mä itseasiassa melkein samaistun tohon pandaan, tän nimi vois myös olla "Never say no to Kara's OTP's" ja minä siellä terrorisoimassa... Miettikää siis tarkkaan mitä sammakkoja sieltä suustanne päästelette kun olen teitä sairasvuoteella katsomassa.

Minä ja ne muut

Uskoin nuorempana, että olen pohjimmiltani varsin epäsosiaalinen henkilö. Kuvittelin, että pärjäisin aivan hyvin ilman muita ihmisiä. Kuinka huonosti ihminen voikaan itsensä tuntea! Oikeasti kaipaan jatkuvasti seuraa ja jos sitä ei ala kuulua niin alan yleensä puhumaan pääni sisässä oleville ihmisille. Taisin kai ennen ajatella, että nuo pääni sisäiset henkilöt pystyisivät lähes täysin korvaamaan oikeat ihmiset. Nykyään tiedän sen kertovan vain siitä, että jos minut pistettäisin psykologiseen testiin, jossa testataan ihmisten kykyä selvitä ilman muita kontakteja, niin olisin ensimmäinen joka sekoaa.

Minulla ei ole koskaan elämäni aikana ollut isoa kaveriporukkaa, päin vastoin olen aina ollut sitä tyyppiä joka liimautuu niihin muutamaan ystävään. En ole siis ikinä kaveerannut helposti muiden kanssa, mutta nuorempana tämä ei ollut vielä varsinainen ongelma. Todelliseksi piikiksi lihassa kaikki muuttui, kuin koulut vaihtuivat, ihmiset muuttivat pois ja muutenkin kasvettiin erilleen. Ja yläasteen alku. Koulukiusaaminen ja petolliset "ystävät" pitivät huolen siitä, että 13 täytettyäni olen luonut tarkan rajan "minun ja muiden" välille, ja tätä rajaa on edelleen todella vaikea olla noudattamatta.

Pahin ongelmani on ollut ja on edelleen se, etten luota muihin. Vaikka lukion myötä olen muuttunut huomattavasti avoimemmaksi ja minulle ei ole ollut varsinaisesti vaikeaa solmia pinnallisia tuttavuuksia, niin ystävystyminen ja ystäviin luottaminen ovat toisinaan lähes ylitsepääsemätön ongelma. Muistan elämästäni useammankin ihmisen, jonka kanssa olisin halunnut niin kovasti ystävystyä, mutta olen vain sysännyt syrjään koska "eivät ne kuitenkaan halua mua ystäväkseen".

Huono itsetunto on siis ollut (kuten aika monessa ongelmassa) se suurin mörkö minun ja maailman välillä. Pari vuotta sitten ajattelin, että olen niin yksinäinen koska en ole vain ujo ja kykenemätön sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan myös tylsä, ärsyttävä ja kaikin puolin vastenmielinen. Tästä olen onneksi jo jonkin verran päässyt yli, ja näen nyt, että minun on yksinkertaisesti vaikeaa saada kavereita, koska en päästä ihmisiä lähelleni. En luota siihen, että he oikeasti pitäisivät minusta tai haluaisivat olla kanssani.

Luottamuksen puute ei vaivaa minua vain uusien ihmisten seurassa, vaan myös vanhojen ystävien kanssa. Olin vuosia nimittäin käytännössä vainoharhaisuuteen asti peloissani siitä, että jään lopulta aivan yksin. Uskoin vakaasti, ettei kukaan todella välitä minusta ja lopulta kaikki ystäväni hylkäävät minut. Murrosiän jälkeen olen muuttunut hieman maltillisemmaksi, mutta tämänkin kesän lopussa ahdistuin aivan mahdottomasti, kun otin yhteyttä kahteen lukionaikojen kaveriin ja ehdotin tapaamista. Kun viikon jälkeen ei kummaltakaan kuulunut vastausta, olin 100% varma että he eivät enää sietäneet minua silmissään. No, myöhemmin kummatkin sitten vastasivat viestiini ja taas nähtiin kuinka vainoharhainen oikeastaan olen muiden ihmisten mielenliikkeistä.

Miksi ylipäätään pohdin tätä asiaa? Olen nyt ollut kaksi kuukautta yliopistossa enkä ole vielä saanut kunnolla yhtään uutta kaveria. Toki olen tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja juttuseuraa kyllä löytyy, mutta maagisen "kaverirajan" ylittäviä ei ole vielä löytynyt. Tiedän kokemuksesta, että tämän jutun kanssa on turha hötkyillä: niihin pariin lukiokaveriinkin tutustuin kunnolla vasta toisena opiskeluvuotena. Silti mietin jatkuvasti, mahtaako missään lymyillä ihmisiä, joiden ajatus- ja arvomaailma on niin samanlainen että siitä kehkeytyisi jotain tuttavuutta suurempaa. Ja mielessäni kummittelevat ne jutut, joissa maalaillaan opiskeluaikojen olevan viimeinen tsäänssi saada elinikäisiä ystäviä. En voi estää itseäni kuvittelemasta tulevaisuutta, jossa en ole vain vanhapiika vaan täysin mökkihöperöitynyt sekopää, joka kuvittelee olevansa vihreä yksisarvinen.

Usein yritän lohdutella itseäni sillä, että on sitä edetty jonkin verran siitä tilanteesta, jossa lähes kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet olivat kauhistus. Mutta edelleen tuntuu usein siltä, että on helpompaa vain työntää napit korviin ja unohtaa ympärillä oleva maailma kuin aloittaa keskustelua sen vieressä olevan ihmisen kanssa. Ahdistus valtaa minut toisinaan kuin pimeys, ja saa kaikki muut ihmiset tuntumaan kylmiltä ja etäisiltä, valovuosien päässä olevilta tähdiltä. Mutta silloin kuuntelen erään lempibiisini, ja yritän uskoa, että jonain päivänä voisin vihdoin ihan todella tuntea kuuluvani jonkun seuraan.