Onni on perintöä ja lehmät lentää

Satuin tänään ruokajonossa juttelemaan erään nuoren miehen kanssa, jota en ollut koskaan ennen tavannut. Puhuttuamme hetken aikaa levitteistä, hän sattui kysymään pinnallisesti varsin yksinkertaisen kysymyksen: "Mitä kuuluu?" Vastasin rutiininomaisesti, sen suurempia ajattelematta: "Ei mitään ihmeellistä. Mun kohdalla se tarkoittaa, että hyvää." Tämä ei kuitenkaan riittänyt kyseiselle herralle, vaan hän jatkoi kyselyään: "Miksi sulle kuuluu sellasta? Oletko tehnyt jotain hyvää?" Mietin hetken aikaa asiaa. Ei, en ollut tehnyt mitään hyvää, mutta ei minulla ollut mitään syytä, miksi minulle kuuluisi huonoakaan. Edessäni on annos lämmintä ruokaa, kukaan läheisistäni ei ole kuoleman kielissä ja OTPnikin pysyy pinnalla, vaikka pohjassa onkin ehkä pari reikää. Siispä vastasin: "Olen iloinen pelkästä olemassaolon riemusta." Nyt juttukumppanini alkoi tivaamaan: "Kuule, sulle ei voi kuulua hyvää ilman syytä! Mikä tässä olemassaolossa muka sut tekee iloiseksi?" Siinä vaiheessa keskustelu kuihtui aika tavalla kasaan, sillä minun ja kyseisen miehen aallonpituudet huitelivat kyllä sellaista taajuuseroa ettei koko hommasta tullut mitään. Kuitenkin keskustelu jätti mieleeni pyörimään kaikenlaisia ajatuksia.

En tiedä, oliko juttukaverini mahdollisesti erityisen kiehtoutunut antiikinajan kreikkalaisesta filosofiasta ja halusi siksi testata niin sanottua sokraattista metodia yksinkertaisen oloiseen juttukumppaniinsa, vai olivatko elämänkatsomuksemme niin perustavanlaatuisesti erilaisia, että keskustelu otti tällaisen absurdin raiteen. Minä nimittäin olen useimmiten hyväntuulinen ihminen, toisin kuin ehkä Tumblristani tai äitini väitteistä voisi päätellä. Olen sitä mieltä, että yleensä jos ei ole mitään syytä olla kiukkuinen ja katkera, niin sitten on ihan turha olla. Ja jos on jokin syy, niin pahalla tuulella voi olla sen aikaa kun asia mieltä vaivaa ja sitten iloita taas niistä hyvistä jutuista. Kyseisen miehen ajatusmaailma oli selvästikin vähän päinvastainen: mikä järkeä olla iloinen kun ei sille kerta ole mitään erityistä syytä?

Tiedän jauhavani iänkaikkisia totuuksia sanoessani tämän, mutta jotenkin tuntuu että kyseessä on asia joka vaikuttaa kaikesta toistosta huolimatta olevan joillekuille vähän vieras juttu. Tee itsesi onnelliseksi, filosofi Senecaa mukaillen. En vain kertakaikkiaan pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka ajattelevat, että he ovat onnellisia sitten kun ovat laihduttaneet 10 kiloa tai kun he ovat muuttaneet pois kotoa. Toki ulkoisetkin olosuhteet vaikuttavat elämänlaatuun, mutta eniten kyse on siitä, miten itse asioita katsoo. Vaikka toki minun on vähän vaikea arvioida asiaa niiden kantilta, jotka todellakin ajattelevat elämästä eri tavoin kun minä. Mutta aika varmasti voin sanoa tämän: ihminen haluaa elämältään aina lisää. Jos onnelle asettaa mittapuita, sitä yleensä on vaikea lopettaa sitten kun alkuperäiset määränpäät on saavutettu. En tarkoita etteikö ihmisellä saisi olla tavoitteita elämässään, pikemminkin sitä, että aina ei kannata katkeroitua vaikkei niitä heti saavuttaisikaan. Välillä voi vaikka miettiä niitä jo valmiiksi saavutettuja juttuja.

Minulle elämä on lahja. On ilo saada elää ja tehdä asioita joista tykkää. Aina löytyy jotain, jonka puolesta voi masentua, mutta saman energian voi käyttää ilonaiheiden etsimiseen. Mieleni teki yksi päivä heittää tietokoneeni näyttö pihalle, kun törmäsin jälleen kerran naurettavaan väitteeseen, että pessimisti olisi jollain tavalla realistisempi kuin optimisti. Mutta sitten päätin, että turha masentaa itseään muiden sokeudella. Sen sijaan voisin olla vielä vähän enemmän iloisempi siitä, ettei keskiviikkona ole kreikantuntia. Tai siitä että olen saanut kirkkohistorian esseen hyvin alkuun. Tai vähän mistä tahansa, oikeastaan.

Niin että mitä kuuluu? Minulle kuuluu hyvää. Ja on siihen ihan syykin. Vaikkei edes tarvitsis.